Talviulkoilua

Kun ulkona on pakkasta, kissan kanssa käydään korikävelyllä! Lämmikkeeksi lampaantalja ja kissa koriin. Niin kuljetaan pihaa ympäri, katsellaan ja haistellaan ja kuunnellaan.

Tänään käytiin jo toista kertaa korikävelyllä. Vielä se on pikkuisen outoa poikien mielestä, mutta varsinkin Helge näytti jo vähän tajuavan, mistä on kyse. Kori kulki lähellä lumihankea, ja hangesta törrötti heiniä, lupiineja ja muita kasveja, joita Helge yritti napata kiinni. Kuvan ottamisen ajaksi laitoin korin koivunrunkojen väliin, ja se taisi olla Helgen mielestä vähän tylsää.

Helge koivussa.

Toivo hopeapajussa.

Rasmus osasi nauttia korikävelyistä sisällä ja ulkona. Se rakasti sitä, kun sitä kanniskeltiin korissa sisälläkin, huoneesta toiseen, yläkertaan ja alakertaan. Ulkona se kulki korissa mielellään, kun maa oli kylmä ja märkä, eikä tassuja ollut kiva kastella itse kävellen. Silti oli kiva olla ulkona, ja mikä tärkeintä: mukana!

Rasmus korikävelyllä joulukuussa 2008.

Joitakin päiviä sitten ei ollut vielä viittätoista astetta pakkasta. Muutaman asteen pakkasessa Helge ja Toivo nauttivat ulkoilusta terassilla lampaantaljoihin kääriytyneenä. Ihan lähellä kävi lintuja hakemassa pähkinää. Pojat katselivat tinttejä, tikkoja, pähkinähakkeja ja närhiä. Toivo viihtyi terassilla kunnon vällyjen sisällä pitkään.

Toivo kopassa terassilla. Alla lampaantalja, päällä kaksi. Vieressä vielä
pari villafilttiä lämmikkeenä.

Helgekin malttoi jonkin aikaa pysyä paikallaan, mutta sen jälkeen, kun se oli tehnyt hyökkäyksen hakin ja närhen kimppuun, se ei enää suostunut jäämään taljojen sisään. Harmillista, se nimittäin joutui sisälle.

Helge lampaantaljojen sisällä terassilla.

Lämpimämpiä säitä odotellaan... sitten päästään kunnolla ulkoilemaan.

Pari kuvaa

Rakkaista kultaisista ihanaisista pienistä söpöläisistä pari kuvaa, eikä juuri muuta tällä kertaa.

Helge, onko ihanampaa?

Toivo ei ole puolen vuodenkaan ikäinen - silti se on jo Kaunis, kaunis.

Ihania, kultaisia, kauniita, rakkaita, jo niin tuttuja maailman parhaita kissoja.

Meillä asuu kolme maailman parasta kissaa! Miten niin onkaan käynyt?

Kodassa

Helge ja Toivo pääsivät ensimmäistä kertaa kotaan. Kodassa oli tulet, mutta niin vain näköjään pienikin kissanpentu osaa isoa tulta kunnioittaa, eikä kumpikaan yrittänytkään mennä liian lähelle. Kodassa ei myöskään riehuttu, koska siellä oli muuta tekemistä, paljon mielenkiintoisempaa.

Pojat kodassa katsomassa ikkunan takana käyviä lintuja.

Kodassa on kolme ikkunaa, ja toistaiseksi kahden ikkunan takana on linnunruokintapaikka. Syöttömökki ja talimakkara, ja niitä syömässä kävi tällä kertaa tinttejä, punatulkkuja, pikkuvarpusia, mustarastaita, käpytikkoja, närhiä ja pähkinähakkeja. Helge katseli lintuja ihan hiljaa keskittyen.

Helge kodassa, ikkunan takana lintuja.

Toivon suu kävi välillä koko ajan.

Hienot linnunkyttääjät!

 

 

Kalle tietää, miten kodassa olosta voi nauttia. Sitä ei paljoa linnut kiinnosta, kun on ikkunalasi välissä. Se arvostaa enemmän tulen lämpöä...

...ja tunnelmaa.

Höhlä kuin koira

Toivo on kaikkea muuta kuin tyhmä kissa. Se on fiksu, oppivainen ja selvästi ainakin välillä oikeasti ajattelee, mitä tekee. Toivo oppi ensimmäisenä sen, ettei lelun perään kannata juosta, jos näyttää siltä, että Kallen kanssa lähdetään ulos. Joitakin kertoja onnistuttiin livahtamaan Kallen kanssa ovesta niin, että heitettiin Helgelle ja Toivolle lelu, jonka perään ne lähtivät juoksemaan. Ennen kuin pikkukisut ehtivät tehdä täyskäännöksen, ovi oli jo avattu ja suljettu ja Kalle ja me ihmiset ulkona. Mutta pian Toivo huomasi petoksen. Se tuijotti ovea, vaikka kilisevä tai räpisevä tai pomppiva lelu lensi toiselle puolelle taloa. Helge juoksi vielä pari kertaa lelun perässä, otti sitten veljestä mallia ja jäi Toivon viereen vahtaamaan ovea siinä toivossa, että siitä pääsisi luikahtamaan ulos Kallen kanssa samaan aikaan.

Mitään poikkeuksellisen älyn merkkejä ei Toivossa kuitenkaan vielä ole nähtävissä, mutta sen ilme on melko viisas. Se on oppinut malttamaan ja katselee mielellään lintuja ikkunan takaa. Se näyttää usein siltä, että se miettii ja harkitsee.

Ja toisinaan sitten taas ei.

Meillä on lunta!

Taivaalta leijuu isoja, märkiä rukkasia. Kun on lunta maassa, Kallen voi päästää ulos aika vapaasti. Se ei lähde hankeen tarpomaan. Jos se muutaman askeleen lumella ottaisikin, niin jäljet kertovat, mihin se on mennyt. Pikkukisut pääsivät myös ulos ihmettelemään lunta. Pannat kaulaan ja terassille! Ei varmasti kissanpentu lähde mihinkään, kun tassu osuu kylmään märkään lumeen! Pyh, Helge ei paljoa lumesta piitannut vaan lähti melkein heti hangelle kävelemään. Pitkälle se ei tosin lähtenyt, ja sen jälkeen, kun olin hakenut sen hangelta pois, se ei mennyt sinne enää uudestaan. Oli paljon mukavampaa istua terassilla lampaantaljan päällä ja kyttäillä ohi syyhkäiseviä tinttejä ja lähellä lenteleviä pähkinähakkeja. Oravaa ei tällä kertaa näkynyt, se olisi ollutkin kiva!

Lunta ja lintuja ihmeteltiin myös terassin kaiteella istuskellen. Panta ei muuten nyt Helgeäkään juuri häirinnyt: oli niin jännää, ettei se sitä oikeastaan edes huomannut. Toivolainen tällä kertaa kuvissa:

Jälleen kerran kummastelua Helgen rasmusmaisuudesta ja yksi kuva

Helge on ranemainen. Se on tietenkin saman värinen kuin Rasmus, mutta se on muutenkin niin paljon kuin Rane, että ihan ihmetyttää. Muutama Rasmuksen kanssa yhteinen kahjo geeni on kulkeutunut Helgeen sukupolvien takaa. Helge on Rasmuksen sukua: sen äidin isän isän äidin äidin äidin äiti on Rasmuksen sisko. Mutta vielä lähempää sukua Helgelle ja Toivolle on Kalle! Poikien isän äidin äidin äidin äidin äiti on Kallen sisko, ei samasta pentueesta kuin Kalle mutta samoista vanhemmista.

Helge heittäytyy ihmisen eteen kellimään selällään ja vaatii huomiota. Joskus se jopa kiipeää väkisin syliin. Se on myös sylissä kerran asettunut niin, että etutassut ovat molemmin puolin kaulaa: tismalleen niin kuin Rasmus! Se on keksinyt Rasmuksen leikin vuosien takaa: se noutaa hiirtä. Noutaminen tosin kai kuuluu aika monen burmankissan harrastuksiin. Helgellä on samoja ilmeitä kuin Rasmuksella, ja sen suusta kuuluu hömelö kurahdus, kun se yrittää napata heinän kiinni eikä saa. Helge tappaa lampaantaljoja, ja lelukoiran se haluaa tappaa: Ranemaiset otteet! Koirat tapetaan!

Yksi Rasmuksen piirre puuttuu Helgestä ihan kokonaan: Helge ei yhtään välitä katkaravuista. Rasmukselle katkarapu oli herkkujen herkku.

Nukkuva kissa. Onko mitään ihanampaa?

Helge ja panta

Lämpöasteita viitisen ja aurinko paistoi, pojat pääsivät häkkiin! Välillä sisällä on kiljuva duo silloin, kun Kalle lähtee ulos ja kulkee pitkin pihaa. Varsinkin Helge haluaisi niin kovin ulos Kallen mukaan. Vanhuksella on erioikeuksia: yhtenä niistä se pääsee ulos ilman taluttimia, koska se kulkee nätisti eikä säntäile minne sattuu.

Pikkukissojen kanssa käydään häkissä, ja sinnekin laitetaan harjoituksen vuoksi pannat kaulaan. Keväällä pitäisi aloittaa ulkoilu hihnan päässä, ja sitä varten täytyy tottua pantaan. Tai valjaisiin. Mutta tottuuko valjaisiin, jos ei suostu pitämään edes pantaa?

Helge rakastaa ulkoilua ja viihtyy häkissä hyvin, vaikkei kumpaakaan pikkukisua voi kovin kauaa pitää ulkona, etteivät palellu. Mutta pantaa Helge inhoaa! Välillä se unohtaa sen kokonaan ja on kuin sitä ei olisikaan, mutta pari kertaa se on saanut täydellisen pantahalvauksen. Ensimmäisellä kerralla säikähdettiin ihan tosissaan, kun Helge istui kummallisessa köyryssä ja hyvin hyvin hitaasti kaatui kyljelleen ja jäi siihen. Mikä ihme sille tuli? Onko se sairas? Ehtikö se syödä jotain, ja mitä ihmettä häkissä olisi sellaista, jonka syömisestä kissa heti halvaantuu? Pöh. Ei Helgeä mikään vaivannut. Kun pannan otti pois, Helge piristyi heti ja lähti säntäilemään häkissä sinne tänne.

Seuraavalla ulkoilukerralla panta ei taas häirinnyt ollenkaan, mutta eilen jouduttiin heltymään ja otettiin panta pois, kun Helge-parka inhosi sitä niin, ettei ulkoilu ollut yhtään kivaa. Se istui, kyyhötti ja tuijotti.

Helge häkissä inhoamassa pantaa.

Sitten se yritti vapautua pannasta ja alkoi rimpuilla siinä.

Panta on niiiin inhottava!!

Lopulta se sai pannan suuhunsa, ja silloin päätettiin antaa taas olla, kokeillaan ensi kerralla uudestaan. Keväällä on puettava valjaat päälle, koska pantaan en uskalla flexiä kiinnittää. Pannasta Helge voi helposti päästä irti, jos se alkaa riuhtoa ja säntäillä hullun lailla.

Kallella ja Rasmuksellakin oli pienestä saakka pannat kaulassa, ja niin sitä kuljettiin turvallisesti hihnan päässä. Siitä on jo niin paljon aikaa, ettei enää oikein muistakaan, millaista se oli ja kuinka paljon Kalle ja Rasmus säntäilivät. Varmasti joskus pääsivät irti pannasta, joskus päästettiin hihna irti tarkoituksella. Monta monta vuotta on jo kuljettu ilman hihnaa, ihan yhtä turvallisesti. Pienten täytyy kuitenkin ensin oppia kulkemaan hihnassa. Oppisivat ensin kunnolla nimensä... :D

Kun panta otettiin pois, Helgen ilme kirkastui. Helge oli tyytyväinen. Se säntäili häkissä aikansa ja katseli lintuja Toivon kanssa.

Helge tyytyväisenä ilman pantaa. Se on ihan Rasmuksen näköinen!

Toivo hyväksyi pannan ja piti sitä ihan tyytyväisenä koko ajan.

 

Toivoa ei panta haittaa.

Lintujen tarkkailija

Onko kissalle ihan sama, minkä linnun se näkee? Tintti, rastas, närhi tai tikka, ihan sama? Rasmukselle ei ollut, se kiinnitti huomionsa ainoastaan tikkoihin. Ehkä tikkojen omanlainen asento oli se, mikä ärsytti Ranen niille jäkättämään? Niille Rasmus nimittäin räksytti aina. Hassuin se oli silloin, kun se makasi takan päällä ja näki tikan ikkunan läpi eikä viitsinyt edes päätään nostaa. Alaleuka paikallaan se määki ja säksätti. Muu pää liikkui ja leuka pysyi kiinni huovassa takan päällä. Rasmuksen tikkaräksytys loppui aina haukotukseen ja pään kääntämiseen pois. Tikka oli niin ärsyttävä lintu, ettei sitä viitsinyt kauaa katsoa!

Helgeä ja Toivoa ainakin toistaiseksi kiinnostaa lintu kuin lintu. Tässä pikku video orni-Toivosta. Ikkunan takana tällä kertaa käpytikka, pähkinähakki ja närhi.

Vain yksi kuva

Toivo ja Toivon hiiri.

Mmmm...mun.

Sininen salama

Helgeläinen, Helgeläinen!! Ihan mahdoton riiviö, hiiviö, räyhähenki! Kulkeeko sinisen värin mukana kissoissa joku hirviögeeni, sähikäisgeeni, kahjousgeeni, loputtoman riehumisen geeni?! Samanlainen, joka kultaisessa Rasmuksessa oli, pienessä hömelöisessä härviäisessä?

Se ei pysähdy, ei sitten millään! Se leikki sisällä hiirillä ja naruilla, kävi ulkona häkissä ja hetken jopa vapaana pihassa, jossa se pysyi ihan meidän ihmisten lähellä ja teki siitä hirvittäviä spurtteja, säntäili sinne ja tänne pieniä matkoja aivan kahelina lentävänä sinisenä salamana. Ja taas takaisin lähelle, kauemmas, lähelle, kauemmas… Miten tuon kanssa voi keväällä aloittaa ulkoilut narun päässä ja panta kaulassa? Valjaat sille on hankittava, mutta onnistuuko sittenkään? Se säntäilee aivan arvaamattomiin suuntiin, ei yhtään kerro etukäteen, mihin päin lähtee.

Peruskissa, jopa pentu, väsähtää tuntien sisällä leikkimisen, kunnon ulkoilun ja ison ruokalautasellisen tyhjentämisen jälkeen. Helge ei. Malttoi se hetkeksi hidastaa menoa ja jäi seuraamaan ruoanlaittoa: se istui pöydällä ja katseli hyvin tarkkaan sipulin, porkkanan ja sellerin kuorimista ja pilkkomista ja sen jälkeen kuunteli ja haisteli kastikkeen kypsymistä hellan vieressä. Kun tiskikone poisti vettä ja lavuaarista kuului pulputusta, Helge höristeli korviaan ja meni ihan lähelle kuuntelemaan.

Toivo oli mennyt sohvalle Kallen tyynyksi ja tuhisi tyytyväisenä, rentona, väsyneenä ja onnellisen näköisenä selällään, jalat suorina takana hännän molemmin puolin. Voiko olla mitään mukavampaa kuin olla kissanpentu, joka saa nukkua päiväunet ison, turvallisen vanhuskissan kyljessä, lampaantaljan päällä lämpimässä leikin, riehumisen ja kunnon liha-aterian jälkeen? Oli miten oli, sitä onnea ja rauhaa ei Helge Toivolle suonut. Sille ei riittänyt leikkiminen sisällä, säntäily ulkona ja lintujen kyttääminenkin häkissä juoksentelun lisäksi. Helge hyppäsi sohvalle Toivon päälle ja puri sitä kinttuun! Kalle-paran uni oli keskeytynyt, ja hetken orientoitumisen jälkeen se yritti puolustaa tyynyään: se läimi Helgeä kuonoon ja puri sitä tarpeeksi eli vain sen verran, että Helge tajusi hypätä pois. Mutta Helge ehti saada sen mitä halusi eli Toivon hereille ja mukaansa. Kalle-paran tyyny lähti kävelemään.

Seuraavat kaksi tuntia kuuntelin pienten jalkojen jyskettä. Töminä kiiti pitkin lattioita, sohvia ja rappusia. Se hyppäsi pöydälle ja vieri maahan, otti vauhtia jakkarasta ja kääntyi ympäri, osui seinään ja loikkasi sohvan yli. Helge johti mellakkaa, Toivo intoutui mukaan vaikka näytti välillä siltä, että nyt alkaa jo riittää! Pieni punainen poikaparka päästi välillä inahduksia ja kiljahduksia, kun Helge sitä rökitti. Lennossa yli sohvan kaappasin Toivon syliin, ja Helge jäi ihmettelemään, mihin rääkättävä velipoika jäi kesken vauhdin. Toivo huokaisi, Helge otti lelun tapettavaksi, mutta väsymys voitti vihdoin elämöinnin. Helge näki sohvalla nukkuvan Kallen ja leppyi siihen. Aikoi se vielä siinä painia, mutta Kallen tiukka ote hampailla ja tassulla painoi Helgen maahan, ja pieni sininen salama sammui siihen paikkaan. Nyt on Kallella taas tyyny.

Toivo nukkui hetken sylissä ja valui samaan kasaan muitten kanssa. Töminä hiljeni tuhinaksi. Nyt on rauha maassa.

Huh!

Rakas vanhus

Kissanpennut ovat söpöjä, ihania, täynnä elämää ja iloa ja riemua. Leikkisiä, hassuja, koomisia, kömpelöitä, tuhoavia ja nälkäisiä. Ihastuttavia, hurmaavia, rakkaita ja suloisia.

Kalle rakas on vanha ja läpikotaisin tuttu. Pehmeä, suuri, rutistettava, lempeä, kiltti ja kaunis. Se on tärkeää tärkeämpi, maailman paras kissa. Kun Rasmus vielä eli, Kalle välillä hukkasi sen ja oli huolissaan, kun ei tiennyt, mihin se oli mennyt. Kalle kulki ympäriinsä ja huhuili, kyseli, missä Rasmus on. Sen tiesi, Kalle on niin tuttu. Kallelle piti näyttää Rasmus yleensä työhuoneen kirjahyllyn päältä, jonne Rane oli jäänyt nukkumaan. Niin Kalle oli tyytyväinen.

Helge ja Toivo ovat nyt asuneet meillä reilut kaksi viikkoa. Iltaisin, kun mennään yläkertaan sänkyyn nukkumaan, Kalle tulee tyynylleen niin kuin on tullut yli 15 vuotta. Nyt ei vaan ole enää rauhaa, kun pikkukissojen mielestä sänky on sopiva paikka leikkimiseen ja painiin. Kalle-parka, vanha kissa yrittää nukkua, ja kaksikko siinä mekastaa ja riehuu, pomppii ja säntäilee välillä Kallenkin yli. Kalle tulee aina sänkyyn mukaan mutta nyt usein väistyy hetkeksi, antaa pölyn laskeutua ja tulee takaisin nukkumaan vasta vähän myöhemmin, kun on leikin jälkeen rauha. Silloin käy yleensä niin, että veljekset hakeutuvat Kallen viereen samalle tyynylle, johon toistaiseksi mahtuu kolme kissaa – tai yksi ja kaksi kolmasosaa.

Sattui kuitenkin yhtenä iltana, että pikkukissat riehuivat alakerrassa itsensä väsyksiin ja nousivat takan päälle nukkumaan. Kallen kanssa mentiin yläkertaan ja kutsuttiin Helgeä ja Toivoa, mutta ne halusivat jäädä takan lämpöön eivätkä tulleet sänkyyn mukaan. Nyt olisi Kallella unirauha heti. Mutta ei kelpaa enää rauha Kallelle! Se on parissa viikossa tottunut pieniin ihaniin kamaliin kakaroihin. Vaikka sitä selvästi välillä ärsyttää pienten säntäily ja räyhääminen, se kuitenkin tuntee ne jo omikseen – ja kallemaiseen tapaan pitää niistä huolta. Mihin ne pienet nyt jäivät? Mikseivät tule häiriköimään? Kalle ei heti asettunut nukkumaan vaan huuteli jonkin aikaa pienten perään. Kallen huolen olisi voinut arvata: mikään ei ole enemmän Kallea! Kalle on niin kiltti, huolehtivainen ja luotettava, maailman paras kissa.

Rasmus vei kuollessaan ilon mukanaan, mutta Helge ja Toivo toivat sen onneksi takaisin. Pikkukissat ovat Rasmuksen tapaan täyttä iloa ja riemua. Vanha Kalle on täyttä rakkautta, pehmeyttä, turvaa ja huolenpitoa. Se on niin tuttu, niin tärkeä ja niin rakas.

Ulkona on kivaa!

Olipa niin lämmin päivä, että Helge ja Toivokin pääsivät ulkoilemaan häkkiin. Kallekin oli aluksi siellä mukana, mutta Kalle viihtyy häkissä vähän huonosti, ja se vietiin sisälle aika pian. Vanhuksella on erioikeuksia, Kalle pääsee ulos joka päivä valvotusti vapaana. Sen kanssa käytiin tänään postilaatikolla hakemassa Hesari. Ei sitä paljon häkkikeikat syksyllä kiinnosta. Kesällä Kallestakin on ihan kiva loikoilla häkissä, jos on lämmin päivä ja ulkona on käyty muuten tarpeeksi.

Häkissä oli niin kivaa, että kamera jäi toiseksi, kun kahjot kakarat hullun lailla juoksentelivat sinne ja tänne edestakaisin ja ylös ja alas. Sisään tultua alkoi ensin hirvittävä huuto ja mekastus, kun olisi pitänyt päästä saman tien takaisin ulos... Mutta kun keittiöstä kuului astioiden kilinää, Helge ja Toivo huomasivat tuoneensa ulkoa tullessaan valtavan nälän, ja ruokaa upposi kumpaakin pentuun aika iso lautasellinen. Ja ruoan päälle takan lämpöön nukkumaan, sieltä nyt kuorsaus kuuluu. Kissanpennun elämä on kivaa ja mukavaa!

Taitaa olla aika kuvapainotteinen tämänkin päivän tarina. Kuvien laatu ei tosin päätä huimaa. Helge ja Toivo ovat toivottoman nopeita, ja päivä oli harmaa, synkkä ja siis melko pimeä. Siihen vielä lisäksi kuvaajan huono liikkuminen kyynärsauvojen kanssa, niin tulos ei voi olla kovin kummoinen. Ehkä näistä kuvista kuitenkin vähän välittyy kissojen suunnaton ilo ja riemu! Kaulapannat eivät haitanneet pieniä enää yhtään, niihin on jo totuttu. Tämä oli vasta kolmas kerta, kun ne puettiin päälle.

  

 

Hihii... kuva ei ole onnistunein, mutta...

Eipä taaskaan kehumista kuvanlaadussa, mutta laitoinpa näkyviin. Kivaa on!

Hetken Toivo malttoi sentään olla paikallaan.

Mikä se oli? Orava? Pähkinähakki? Närhi? Tintti? Pikkuvarpunen?