Ötököitä ja tuoksuja

Lämpö on herättänyt ötökät ja maan hajut. Nyt on pikkukissojen kiva olla ulkona. Kärpänen on kiva, hämähäkki on kiva, muurahainen on kiva, perhonen se vasta kiva onkin! Kaikki vähänkin liikkuva ja pienenpienen äänen kuivassa lehtikasassa aikaansaava otus on kiva. Helge on nähnyt sisiliskon ja juossut sitruunaperhosen perässä pihan poikki. Toivo on kaivanut tammenlehtien seasta hämähäkkiä, joka siellä rapisi ja sinne jonnekin katosi. Kasvihuoneen edessä kivien päällä kulkevat muurahaiset taisivat ruiskia Helgen kuonolle kirvelevää, mutta Helgen mielestä pikkuiset mustat ötökät olivat silti kiinnostavia.

Saunan lähellä on pieni kuusi, jonka alaoksilla on usein jokin mielenkiintoinen haju. Ranekin sen kuusen aikanaan merkkasi monen monta kertaa, kun piti peittää vierailijan merkit. Tänään siitä taisi olla ihan tuoreita viestejä luettavissa. Kaikki kissat sitä haistelivat pitkään, pikkupojat ja Kallekin. Myös maassa eri puolilla pihaa oli mielenkiintoisia hajuja haisteltavaksi. Ihmisen on vajaine aisteineen vaikea tajuta, miten paljon enemmän kissa ympäristöstä tajuaa! Se huomaa, jos pihan poikki on yöllä kulkenut vieras kissa. Myyrän polku ei ehkä ihmissilmälle näy, mutta kissa kyllä tietää, missä polku risteää toiseen. Supikoiran ja ketun tassunjäljetkin kissa varmaan haistaa. Ketunkusen haju on sentään ihmisnenäänkin niin voimakas, ettei siitä voi erehtyä, kun sen kerran on haistanut.

Jotakin kiinnostavaa on myös Rasmuksen haudalla. Rasmuksen hauta ei ole pihan perällä vaan paikassa, josta se näkyy joka päivä. Ranen ohi kävellään esimerkiksi aina, kun haetaan puuvajasta puita, ja kesällä muutenkin kuljetaan tästä ihan yhtenään. Rasmus on meidän kanssa koko ajan, ei se ole minnekään kadonnut. Se on mukana ja hyväksyy yllättävän hyvin pienet tulokkaat, Toivon ja Helgen. :) Elämä jatkuu?

Tervehdys. :)

Tuttuja askelkuvioita

Pihassa on vielä joitakin lumikasoja, yksi niistä rusakon heinien alla. Sitä kasaa ryhdyin potkimaan hajalle samalla, kun oltiin Kallen ja Toivon kanssa ulkona. Tulinpa siinä sitten vahingossa kenkäisseeksi myyrän puolikuoliaaksi! Veriläikkä ilmestyi lumeen, ja myyräraasu haukkoi henkeään viimeisiä kertoja. Sain Kallen hätiin pyöveliksi – taas kerran –, ja Kalle teki työtä käskettyä. Myyrä pääsi tuskistaan, mutta en nytkään antanut Kallen sitä syödä. Vein Kallen sisälle ja aloin hajottaa heinä- ja lumikasaa lisää, koska aavistelin, ettei myyrä ollut ainoa. Eikä ollut.

Toivo oli seurana, olin sen siihen kutsunut mukaan myyränetsijäisiin. Nostin jalalla heinää sivuun, ja jostakin heinien suojasta karkasi pienenpieni myyrä, poikanen vasta. Toivo säntäsi sen perään ja nappasi sen tietenkin kiinni. Vähän matkan päähän Toivo sen kantoi ja laski maahan. Myyränpoikanen lähti karkuun mutta ei päässyt kauaksi, kun Toivo taas katkaisi sen matkan. Kolme kertaa poikanen jäi kissan kynsiin, mutta sen jälkeen se katosi kuivien lehtien alle, eikä me Toivon kanssa sitä enää nähty.

Pienen houkuttelun jälkeen sain kuitenkin Toivon innostumaan leikkiin isomman myyrän raadon kanssa. Saalistanssia!

Kun Toivo oli myyrällä aikansa leikkinyt, toin Helgen ulos saalista katsomaan. Nostin Hegulaisen jyrsijän eteen...

...mutta sitäpä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa moinen mytty.

Junaradanpohjan polulla

Kesäkausi on alkanut! Kaikki kissat ovat nyt päässeet käymään junaradanpohjan polulla. Eilen aamulla oli vielä vähän pakkasta ja edellisen päivän auringon pehmentämä lumi jäätynyt niin kovaksi, että se kantoi kissaa kantavan ihmisen. Polulle vievä rinne oli vielä aivan lumen peitossa, mutta Helge matkusti olkapäällä lumen ja pienen kevätpuron yli. Itse junaradanpohja on jo melkein kokonaan lumeton, ja polulla on hyvä kulkea. Kamera ei ollut matkassa ensimmäisellä lenkillä Helgen kanssa, enkä uskaltanut ottaa sitä vielä Toivonkaan kanssa mukaan, koska kameran kanssa on vaikea liikkua nopeasti ryteikössä, jonne kissa saattaisi lähteä tutkailemaan. Onneksi pelkkä polku uutena paikkana oli tarpeeksi jännä, eikä kumpikaan lähtenyt risukoihin ja ryteiköihin.

Toivon kanssa lenkillä joutsen lensi kohti järveä ja ylitti meidät melko matalalta. Toivon onneksi kohdalla oli nuori mänty, jonka oksien suojasta oli turvallista katsella suurta lentäjää. Toivoa hiukan pelotti, mutta vielä suuremmalta näytti toinen iso lintu, joka nähtiin: harmaahaikaralla on valtavat siivet!

Kun lähdin polulle Kallen kanssa, otin kamerankin mukaan. Helgellä ja Toivolla oli hauskaa ja jännää, ja niiden kanssa kulkijalla myös aika jännät paikat, kun pienet ovat niin nopeita ja voisivat säntäillä sinne tänne vailla järjen hiventä. Mutta Kalle-papparaisen kanssa kulkeminen on rentoa ja rentouttavaa. Kallen jokainen liike, ilme ja ele ovat niin tuttuja! Ja 16-vuotias ei enää ole sähäkkä ja pitelemätön. Onko vanhuskissaa rakkaampaa?

Tuttu paikka, uudet hajut.

Onko maa märkä ja kylmä?

Kalle komistukseni. Reppu melkein viistää maata, mutta Kalle
kantaa sen ryhdikkäästi.

Takaisin tulossa jo.

Ulkoilu ja kävelylenkkeily tekee vanhukselle hyvää.

Tänään käytiin polulla uudestaan, Helgen kanssa kaksi kertaa. Laitoin Helgen ensimmäisellä lenkillä valjaisiin, koska se saattaisi saada riiviökohtauksia ja säntäillä täysin päättömänä mielivaltaisiin suuntiin. Flexi oli mukana, mutta sitä ei tarvittu: pelkät valjaat hidastavat Helgen menoa niin, että se on täysin hallittavissa. Toivo pääsi lenkille Helgen jälkeen, ja sille otin valjaat ja flexin taskuun siltä varalta, että se innostuisi liikaa. Toivo olikin ihan superkiva lenkkikaveri! Se kulki perässä ja tuli aina luo, kun sitä kutsui. Se haisteli välillä mielenkiintoisia hajuja, myyränkoloja (joita polulla oli paljon) ja valkohäntäkauriin jätöksiä. Ja varmaan paljon sellaistakin, mistä ihmisenä en voi tietää. Toivon kanssa käytiin polun päässä saakka, ja takaisin tullessa Toivo innostui kunnon spurtteihin. Junaradanpohjan loppupää on turvallinen paikka saada säntäilykohtauksia: siellä ei ole kuin yksi keskellä kulkeva polku, pari pientä havupuuta ja koivuja, joiden runkoa pitkin Toivo säntäyksen lopuksi nousi. Koivut ovat nuoria ja niiden oksat pieniä ja tiheässä, joten korkealle puuhun ei kissa nouse.

Toiselle lenkille Helgen kanssa lähdettiin kahden ihmisen voimin, ja nyt Hegulainen sai myös kulkea ilman valjaita. Kamerakin uskalsi lähteä mukaan. :)

Häntä pystyssä innokkaana.

Kahjon kiilto silmissä vauhtiin!

Kutsuttuna juoksee luokse Hegulainen. Se on niin ihana, kiltti.

Kun kissa juoksee läheltä ohi, ei innokas häntä mahdu kuvaan mukaan.

Korvat takana ja häntä mutkalla. Jeeeee!

Taas on häntä kissan humoristisin osa. Ja ehkä hännän alunenkin. :D

Helgen kanssa leikittiinkin. Sille heiteltiin käpyjä, joiden perään se juoksi. Kun kesä tulee, täällä heinikossa saa kuunnella sisiliskojen rapinaa. Siinä kivaa puuhaa! Loppukesästä rapisevat heinäsirkat.

Äkkijarrutus. Tähän se käpy lensi!

Lenkin seuraukset: valtava nälkä ja väsymys. Pitkä, hyvä, syvä uni. Tänään täällä on onnesta uupuneita kissoja.

Kevään tarinaa ja kuvia

Keväisissä fiiliksissä kuljetaan ulkona. Nyt on käytävä pikkupoikien kanssa ulkoilemassa yksitellen, koska yhdessä ne keksivät kaikenlaista. On kiva juosta ja spurttailla ja kiipeillä puuhun, saada kaheleita kohtauksia, ajaa toista takaa ja välillä karkuun, säntäillä, loikkia sivuttain ja pomppia paikallaan... ei käy! Kun mukana ulkona on vain yksi kissa, se pysyy rauhallisena. – Tosin Helge saa yksinkin hullunkohtauksia. Kun se alkaa säntäillä sinne tänne, kaappaan sen kyytiin ja kuskaan sisälle, ennen kuin se ehtii kerätä virtaa niin, ettei sitä mikään pidättele. Välillä haen valjaat, ja silloin Heguli vasta rauhallinen onkin. Se ei liiku valjaissa juuri mihinkään.

Tässä aika nippu viime aikojen kuvia. Ensin jo reilun viikon vanhoja kuvia Toivosta ja myyrästä. Tällä myyrällä Toivo leikki niin kauan, että myyrän nahka repesi ja alta paljastui myyränlihaa. Toivo pääsi sitä maistelemaan ja totesi, että se on syötävää. Kokonaista myyrää ei Toivo syönyt, jyrsi vain herkullista paistia ja maisteli pehmeitä suolia ja sisäelimiä. Matokuuri on silti kohta paikallaan.

Myyrien jälkeen hiukan tuoreempia kuvia mukavilta ulkoilureissuilta:

Toivo poseeraa kauniisti.

Helge on ihan uudessa paikassa. Jännää.

Tässä kohtaa oli hyvin voimakas ketun haju.

Lumen alta paljastunut maa on märkä, ja siinä pitää kulkea pitkin askelin.

Ketunhajua haistelee myös Helge.

Eilen oli hieno, aurinkoinen, lämmin päivä. Pojat tietävät, että ulkona ei ole enää kylmä, ja niinpä sinne on päästävä päivittäin monta kertaa. Sepä ei haittaa, sitä varten olen olemassa. Käyn kissojen kanssa ulkona yksi kerrallaan niin, että jokainen saa haistella ketun reviirimerkit, kuunnella (paitsi Kalle) rapinaa kuivien lehtien alta ja katsella lintuja ja oravia, toivoa myyrää saaliiksi.

Toivolla olikin eilen jännät paikat. Oltiin juuri tultu ulos ja pysähdyttiin pitkäksi toviksi terassille ihan vain katselemaan. Tintit kävivät hakemassa pähkinää, ja huumaava peippojen, tinttien ja mustarastaiden kevätkonsertti täytti korvat. Kallekin oli mukana nauttimassa auringosta. Seistiin aivan paikallaan, Toivo terassin alimmalla rappusella, kun kodan suunnasta loikki orava meitä kohti. Terassilla oli pähkinää kupissa, ja sitä orava oli tulossa hakemaan, eikä se huomannut meitä ollenkaan! Toivo oli jähmettynyt aivan liikkumattomaksi, ja Kalle vanhana ja viisaana katseli oravaa ihan hiljaa. Itse pidättelin hengitystä ja seurasin, kuinka lähelle orava uskaltaisi tulla. Puolen metrin päässä Toivosta se viimein huomasi kissan ja vaihtoi suuntaa, ja silloin Toivo lähti sen perään. Orava oli nopeampi ja nousi puuhun, jonne Toivo ei onneksi kiivennyt perässä.

Lintumies Helge

Kuvasin videolle, kun Helge makasi puutarhapöydällä ja katseli tinttejä, jotka kävivät ihan läheltä hakemassa pähkinää. Jos jaksat katsoa koko 5-minuuttisen pätkän Helgen naamakuvaa, olet aika sissi. Kuvassa vilahtavat myös sinitiaiset ja niiden lisäksi eräs harvinaisehko lintu läskiä syömässä.

Helgen kertomaa...

Helgestä paljastuu koko ajan lisää ranemaisia piirteitä. Tässä yksi: Helge ilmoittaa selvästi, jos jossakin ikkunan takana näkyy jotakin kiinnostavaa – kiinnostavampaa ja erikoisempaa kuin mikään lintu, orava, hiiri tai myyrä. Sen kuulee. Kun Rane tassutteli rytmikkäästi, vauhdilla ikkunasta toiseen ja sen jalat tömistelivät aivan tiettyyn, tiuhaan tahtiin, niin silloin saattoi olla aivan varma, että ikkunan takana liikkuu joku oravaa suurempi otus. Tismalleen samalla tavalla kulkijoista ilmoittaa Helge.

Tänään keskellä päivää kuulin tömistelyn ja menin katsomaan: meidän omista rusakoista pienempihän se siellä istui linnunruokintamökin alla ja mutusteli auringonkukansiemeniä. Pienikin rusakko on iso, ja sillä on viehättävät, hienot, valtavan suuret korvat. Sen oli Helge tarkkana poikana huomannut, ja sitä se nyt katseli keskittyneenä. Hain Kallenkin katsomaan, ja Toivokin näki rusakon takan päältä, kun pitkäkorva oli hissukseen loikkinut olohuoneen ikkunan taakse kirsikkapuun alle, jonne sille on laitettu heinää syötäväksi.

Helge on nähnyt rusakon aika monta kertaa enemmän kuin me ihmiset. Ja toisenkin rusakon, sen suuremman. Odotan, että kevään ja kesän aikana Helge kertoo, kun pihaan tulee supikoiria ja mäyrä, ehkä kettu ja valkohäntäkauris. Jos Toivo on meidän kissoista se supertaitava saalistaja, niin Helge on se, joka muuten vainuaa ja aistii kaiken ympärillä tapahtuvan ja kertoo sen selvästi myös meille muille. – Ja nähtävää täällä riittää.