Nyt kun on vapaata, on tehty jotain vähän erilaista. Pelkkä ulkoilu nyt ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä ja erilaista, koska sitä meillä harrastetaan paljon. Terassilla tietysti aamusta iltaan pitkin päivää, häkissä aina jos vain on tarpeeksi lämmintä, ja junaradanpohjan lenkillä aina, kun vain suinkin on aikaa. Yleensä sitä sentään on ainakin kerran pari viikossa, vaikkei joka ulkoilusta olekaan kuvia eikä ehdi kirjoittaa tarinaa. Eikä niissä nyt yleensä mitään tarinoitavaa olekaan, kun kävellään polku sinne ja takaisin, ehkä vähän spurttaillaan, pikkuisen karkaillaan ryteikköön, haistellaan heiniä ja jätetään puumerkki. Kivaa se on aina sekin.
Pääsiäisen vapaiden alkuun Helge ja Veikko kuitenkin pääsivät vähän erilaiselle lenkille ulos. Automatkan päässä olevat polut ovat aina pientä vaihtelua, mutta nyt Helge pääsi ihan uuteen paikkaan, jossa se ei ollut koskaan ennen ollut. Repussa oli mukana pyyhe pikku piknikkiä varten, vesipullo ja -kuppi ja pieni rasiallinen lihaa evääksi. Nyt käveltäisiin pitkä lenkki polulla, jossa yksikään näistä kissoista ei ennen ole ollut. Rasmuksen kanssa täällä aikoinaan kuljettiin pari kertaa.
Uusi paikka, uudet hajut. Alkumatkalla meno oli hidasta, kun Helgen piti kulkea nenä maassa tai oksissa.
Yhdessä kohtaa pystyin sentään arvaamaan, minkä otuksen Helge oli aistinut.
Aurinkoisella kalliolla pysähdyttiin hetkeksi. Olin suunnitellut tämän paikan etukäteen levähdystaukopaikaksi, mutta olisi ehkä kannattanut kävellä vielä vähän eteenpäin ensin. Kuljettiin kauriiden ja hirvien polkua pitkin. Vähän ennen taukopaikkaa Helge olisi halunnut kääntyä takaisin tulosuuntaan, ja niinpä nostin Helgen olkapäälle, jossa se mielellään matkustaa. Kun tultiin metsäpolulta aukealle kalliolle, Helge päästi pienen murinan. Voi olla, että se aisti kauriin tai jonkin ihan muun eläimen. Joku jossakin oli, siitä olen lähes varma. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Hirviä olen sen verran usein täällä metsässä nähnyt, että tiedän, ettei niin iso otus voi jäädä ihmiseltäkään huomaamatta, vaikkei sitä silmin näkisikään. Se rymistelee mennessään niin, ettei sitä voi olla kuulematta.
Tästäkin lähdettyä kannoin Helgeä jonkin matkaa, että päästiin etenemään. Tultiin samalle paikalle, jossa olin Rasmuksen kanssa päivää ennen sen 13-vuotissyntymäpäivää 27.7.2008. Silloin oli kuuman kesäpäivän aamu, ja oltiin lähdetty liikkeelle ennen seitsemää. Hiljaisessa metsässä ei silloin kuulunut äänen ääntä. Nyt samassa kohdassa seisahtui Helge.
Matka jatkui polulta metsäautotielle ja aina junaradan ylittävän sillan yli. Ennen siltaa tien vierellä oli uudet hienot kaiteet, joita pitkin kissa tietenkin haluaa kulkea. Junaa ei kuulunut eikä näkynyt, mutta varmuuden vuoksi kannoin Helgen kuitenkin sillan yli.
Sillan jälkeen piti vähän taas haistella jälkiä ja nauttia auringon lämmittämällä hiekalla kellimisestä. Junatunneli ei Helgeä kiinnostanut.
Sillan jälkeenkin metsäautotien reunalla on puukaide.
Pieni kissa suuressa maailmassa.
Olisi luullut, että tunnin metsässä vaeltelun jälkeen Helge olisi suunnannut ensin ruokakupille ja sen jälkeen unten maille. Vielä mitä! Taisi seikkailu vain nostaa kierroksia, ja Helge oli riiviömäisen täynnä energiaa iltaan saakka. Illalla se tosin sitten nukahti sikeään uneen takan päälle eikä tullut sänkyyn muiden mukana. Lenkki teki siis sittenkin tehtävänsä.
Veikon lenkki oli tutussa maastossa, mutta ei tässäkään metsikössä ihan joka päivä kuljeta. Vaikka Veikko tottumattomuuttaan valjaslenkillä välillä säpsähtelee, niin se on pohjimmiltaan rohkea kissa. Junarata kulkee melko lähellä tätäkin ulkoilupaikkaa niin, että junan voi nähdä ja kuulla, mutta Veikko ei säikähtänyt, vaikka Intercity Turkuun pyyhälsi ohi. Veikko on harvinaisen fiksu ja oppivainen kissa, ja olen ihan varma, että loppukesästä se on kasvanut taas kokoaan suuremmaksi, kun sen kanssa on kerätty kivoja kokemuksia erilaisista paikoista.
Kuiva jäkälä tuntui tassun alla vähän ikävältä. Veikkokin pääsi välillä matkustamaan sylissä, tai ehkä oikeammin joutui, koska se on niin nuori ja energinen ettei se millään malttaisi istua paikallaan vaan ihan itse pitää päästä kulkemaan.
Kiven juurelta kuului rapinaa. Veikko sai kevään ensimmäisen saaliinsa: sisiliskon hännän.
No entä Toivo ja Sulo? Sulo kävi lenkillä ihan ensimmäisenä. Se ei ole viime aikoina erityisen paljon arvostanut automatkan päässä olevia lenkkipolkuja, ja niinpä kannoin sen valjaissa junaradanpohjan polun alkuun. Siinä se haisteli heinikkoa ja kulki viisi metriä eteenpäin, kunnes kääntyi takaisin ja käveli pihaan. Käytiin puuvajassa katsomassa, onko myyrä kotona (ei ollut), käveltiin kompostin luo ja siitä kalliolle ja kodan nurkilta takaisin melkein ovelle, ja kannoin Sulon sisään. Pieni, rauhallinen, kiireetön lenkki Sulon omaan tahtiin. Kamera ei ollut mukana.
Toivo ei myöskään pidä missään arvossa valjaissa kulkemista, ja luulin vieväni sen tutulle kivalle lenkille samaiselle junaradanpohjan polulle. Ajattelin, että mennään polun päähän ja siitä pellolle, jossa Toivo saa ottaa kunnon spurtit ja purkaa loputonta energiaansa, käyttää upeita lihaksiaan. Vaan eipä käyty kunnon lenkkiä. Aika lailla polun alusta Toivo päätti, että sama lenkki on tylsä, ja kääntyi takaisin, juoksi hurjaa vauhtia pihaan ja varastolle. Itsepä päätit, että lenkki on tänään lyhyt, sanoin Toivolle. Varaston nurkat oli äkkiä haisteltu ja puuvajassa käyty. Katolle piti hetkeksi nousta, mutta siitä mentiin sitten sisään. Näin tällä kertaa.
