Vaihteeksi lenkillä

Käyn kissojen kanssa ulkona usein, vaikka en aivan joka päivä. Melkein parasta on käydä ihan rauhassa ilman kameraa, ja niin useimmiten teenkin, vaikka onkin kiva saada muistoksi kuviakin välillä, joskus ihan hyviäkin kuvia. Viime aikoina on ollut niin hienoja ilmoja, lämpimiäkin, että ollaan käyty paljon ulkona, pihassa ja junaradanpohjallakin, jonne vihdoin kaikki kissat halusivat lähteä kävelemään. Sulo tosin kävi yhden kerran pitkän tauon jälkeen mutta seuraavalla kerralla halusi kääntyä takaisin melko alussa polkua. Häkissäkin on ulkoiltu yhdessä. Vaikka aurinko jo lämmittää, niin vielä on sen verran kylmä, etten jätä kissoja yksin häkkiin vaan olen siellä niitten kanssa koko ulkoilun ajan. Häkin pohja on katetulla osalla jo lähes lumeton, ja siellä pääsee kulkemaan hyllyjä pitkin ja katselemaan kauas.

Eilen oltiin kuitenkin kunnon lenkillä junaradanpohjalla. Muutama päivä aikaisemmin käytiin siellä pitkästä aikaa, kun muuten on ulkoiltu vain terassilla, pihassa ja häkissä. Nyt otin kamerankin mukaan. Ilma oli mitä hienoin! Aurinko paistoi ja lämmitti. Helge pääsi ensimmäisenä. Polulla on kulkenut otuksia, joista on jäänyt kiintoisia hajuja. Polun alkupäässä oli lumeton kohta, jota kaikki kissat lenkillään haistelivat.

Polun päässä on kaksi nuorta mäntyä ja kuusi. Kuusen alla on kiva lymyillä, ja sen alaoksilla ja ympärillä heinikossa on usein mielenkiintoisia hajuja. Niitä piti kovin haistella. Aurinko on niin kirkas, että silmiä pitää siristellä. Helge haisteli heinää.

Helgen kanssa kulkiessa oli vielä varjoisissa paikoissa kuuraa puiden oksilla. Hieno aamu! Kauaa ei mennyt, kun nämäkin kiteet sulivat pois.

Polun pään puitten juurella Hegulainen vielä jatkoi haistelujaan. Itse polku on sen verran jäinen, että siinä on kuljettava rauhallisesti, ei voi juosta. Mutta se ei haittaa, väsyttävämpää onkin aivotyöskentely, hajujen haistelu. Lenkki ei ollut vauhdikas mutta sitäkin mielenkiintoisempi.

Pihalle tultua Helge otti vielä kunnon spurtin. Tässä kohtaa polku on hyvässä kunnossa: luminen muttei jäinen. Voi juosta niin kovaa kuin jaksaa, eikä liukastu! Jihuu!

Helgen jälkeen Toivo pääsi lenkille. Samat kohdat haisteli Topi kuin Helgekin.

Kun tultiin junaradanpohjan päähän ja Toivo kulki puiden juurella, niin menin hangelle muutaman metrin päähän tähtäämään Topia kameralla. Toivoa ärsytti niin! Topi olisi halunnut mukaan muttei viitsinyt astua tassullaan lumelle. Niin minun oli tultava pian pois, mutta se ei nyt Toivolle riittänyt. Topi kyllä muistaa, että tästä kohtaa on kävelty rantaan päin, jossa voisi olla jotakin mielenkiintoista. Toivo luultavasti keksi haluavansa rantaan, koska olin ottanut muutaman askeleen siihen suuntaan. Koska Toivo halusi, ei auttanut muu kuin antaa sen hypätä olkapäälle ja lähteä kävelemään rantaa kohti. Onneksi hanki kantaa....

...muutaman askeleen verran! Hankikantoa kesti viisi kuusi askelta, sitten jalka upposi syvään lumeen. Paikoin lunta oli polveen saakka, joissakin paikoissa puoleen reiteen tai vielä enemmän. Yritin kääntyä takaisin, mutta Toivo oli eri mieltä. Mennään rantaan! Ei takaisin! Hiukan kärsimättömästi se keikkui kyydissä, koska kulku oli hidasta. Piti tasapainoilla niin, ettei kissa putoa, ja jalka upposi joka askeleella ensin vähän, sitten lisää. Kissa olkapäällä ja kamera kaulassa rämmin aukean poikki pienen puron varteen ryteikköön. Tästä voitaisiin mennä rantaruovikkoon asti, jossa Toivo pääsisi katselemaan järvelle vanhan pystyyn kuolleen raidan oksilta. Niin ensin luulin. Kulku kävi koko ajan vaikeammaksi, kun tultiin ryteikköön. Lunta oli ihan yhtä paljon kuin aukeallakin, mutta se oli pehmeämpää ja risukko haittasi kulkua. Tasapainoilu ei ollut helppoa, ja kun puskin läpi oksiston, piti varoa, ettei Toivo putoa kyydistä. Päätin, että tästä kulku jatkuu takaisin ylös, junaradanpohjan polulle. Mutta ennen sitä Toivo pääsi katselemaan ympärilleen melkein vaakatasoon kaatuneen lepän rungolta. Tässä oltiin tovi. Talitintti tuli lähioksille meitä ihmettelemään ja meille räyhäämään.

Katsoin taakseni: tällaista ryteikköä pitkin oli kuljettu. Lumessa näkyy jalanjäljet, jos oikein tarkkaan katsoo. Puron yli piti tulla, ja se ei ollutkaan ihan helppoa. Puronpohjalla näytti olevan vain vähän lunta, mutta niin vain sinnekin upottiin syvälle. Sieltä ylös nouseminen oli aika hankalaa. Mutta päästiin sittenkin! Kiva seikkailu, vaikka olikin rankkaa.

Toivo jutteli välillä sen oloisena, että nyt riittää, lähdetään pois. Mutta kun menin sen luo ja tarjosin mahdollisuutta nousta olkapäälle, se ei halunnutkaan. Se siis muuten vain jutteli. Rungolla se sitten istui ja kuunteli jonkin aikaa. Polun suunnasta kuului ääniä, rapinaa, havinaa – jotakin mielenkiintoista, jota Toivo kuunteli. Aurinko paistoi risukon läpi tähän kohtaan, ja meillä oli lämmin. Mikäs tässä ollessa. Nautitaan yhdessäolosta ja ihmetellään.

Toivo on niin kaunis! Harmi vain, kun en huomannut ottaa hetkeksi Topilta pantaa kaulasta. Tästä rungolta se ei olisi päässyt mihinkään muuten kuin olkapäällä kannettuna, joten karkaamisen vaaraa ei olisi ollut. Panta on kaulassa turvallisuuden takia aina, kun ulkoillaan. Vaikka teen kaikkeni, että kissa pysyy katseen ulottuvilla eikä lähde karkuun, niin kaiken varalta jokaisella on oma panta, jossa lukee nimi ja puhelinnumero. Mikrosirukin kaikilla kissoilla tietenkin on, mutta pannasta voi nopeasti nähdä yhteystiedot, ja panta kaulassa kulkevan kissan jokainen ymmärtää lemmikiksi.

Rungolla istuskelun jälkeen lähdettiin takaisin polulle, ja pihaan tultua Toivo otti Helgen tavoin hyvät lenkin loppuspurtit. Jihuu!

Ei ulkoilu silti siihen loppunut. Tultiin pihaan ja puuvajalle. Sen katollakin Toivo taas kävi. Lunta on paljon, mutta katon reunaa pitkin pystyy kiertämään ympäri.

Puuvajassa Toivo haisteli mitä luultavimmin myyrän hajuja. Myyriä on nyt niin vähän, että pöllöilläkin on vaikeat ajat. Jokin täällä kuitenkin on ollut ja meidän tässä ollessakin kuului myös rapinaa. Toivottavasti se oli myyrä tai hiiri eikä päästäinen: pöllöillekin soisi syötävää! Pari talvea sitten oli aivan huippumyyrävuosi, ja silloin Kalle ja Toivo saivat hyvin saaliita. Nyt on toisin.

Topin jälkeen oli Sulon vuoro. Kannoin Sulon sellaiseen kohtaan, josta se todennäköisesti lähtisi kulkemaan polkua eteenpäin eikä jäisi vain pihaan. Niin se lähtikin, määrätietoisesti kohti junaradanpohjaa. Siellä sekin haisteli samoja kohtia kuin Helge ja Toivo. Polun alkupuolella on kuusi, jonka juurelle olen tehnyt sivupolun. Siinä risteyksessä oli tuoksu, jonka lähde oli lumessa keltainen. Sitä Sulokin haisteli ja päätti sitten koettaa sitä peittää.

Tämän haistelun jälkeen Sulo lähti kulkemaan takaisin pihaan. Se ei halunnut lähteä polkua eteenpäin, enkä sitä voinut pakottaa. Sulon lenkki jäi siis lyhyeksi. Ulkona viivyttiin kuitenkin vielä jonkin aikaa. Sulo kävi varaston alla ja puuvajassa, jossa haisteli varmaankin samoja myyränjälkiä, joita Toivokin vähän aikaa sitten. 

Sulo on komee äijä! Kuvia tällä ulkoilukerralla tuli Sulosta kaikkein vähiten, mutta se ei Suloa haittaa. Tärkeintä on, että oltiin yhdessä, käytiin ulkona ja tutkittiin paikkoja, haisteltiin ja nautittiin auringon lämmöstä. 

Kun tuli Veikon vuoro lähteä ulos, otin esiin korin. Veikko tietää jo, että kori tarkoittaa kivaa, ja se heti nousi koriin ihan itse. Korissa se matkustaa useimmiten niin, että se seisoo etujalat korin reunalla. Käytiin Veikon kanssa ensin puuvajan luona, jonka katolle Veikko nousi.

Puuvajan katolta lähdettiin junaradanpohjaa kohti. Veikko tuli takaisin koriin ja kannoin koria polun alkua pitkin jonkin matkaa. Laskin korin maahan siinä kohtaa, mistä Helge, Toivo ja Sulo löysivät mielenkiintoisen keltaisen läikän haisteltavaksi, ja siitä eteenpäin Veikko kulki aivan tyytyväisenä polulla, vaikka polku olikin vielä jäässä. Ensin piti kuitenkin kävellä kuusen alle haistelemaan.

...ja sitten matka jatkuu. Totisen näköistä on Veikon kulku, vaikkei Veikko ole lainkaan totinen, päinvastoin! Veikko on iloinen veikko. :)

Tässä kohtaa Helge ja Toivokin pysähtyivät haistelemaan. Mikäs siinä pysähtyessä, kun aurinko paistaa ja maa on tässä lumeton ja kuiva.

Polun päässä puitten juurella Veikko vietti pitkän aikaa. Heittelin sille käpyjä, joiden perään se juoksi. Kuusen ja männyn juurella oksien alla oli hyvä paikka vaaniskella, ja sieltä Veikko teki hyökkäyksiä käpyjen kimppuun ja juoksi sitten takaisin piiloonsa. Edestakaisin se juoksenteli tässä muutenkin, ja sillä oli kivaa!

Veikolla on hieno profiili!

Yhtäkkiä Veikko kuuli oudon äänen. Mikä se oli?

Ääni tuli lumesta, joka putosi maahan. Aurinko lämmitti ja sulatti lunta niin, että melkein sihinä kuului. Ei mene kauaakaan, kun päästään kulkemaan lumettomalla polulla ja juoksemaan pitävällä pohjalla. Pian ei tarvitse liukastella jäällä eikä tassuja palele.

Ulkoilua lämpimämpää odotellessa...

Kun kissojen kanssa lähtee terassin ulkopuolelle kävelemään, niin Helge, Toivo ja Sulo käyvät mielellään varaston alla ja puuvajan luona. Pitkään aikaan ei kukaan ole ollut halukas lähtemään kunnon lenkille junaradanpohjalle. Niinpä ulkoilu on ihmisen kannalta vähän tylsää: seisoskelua ja vahtimista, kun kissa käy varaston alla, puuvajan alla, puuvajassa sisällä – tai niin kuin tänään, loikkaa puuvajan oven päältä katolle, jonka reunat ovat lumettomat. Veikko käy terassin alla ja ehkä kiertää talon toiselle puolelle, joskus kävelee pienen polun päähän kompostille, mutta näinä kylminä aikoina se haluaa ulkoilla vain hyvin vähän. Terassilla sekin kyllä käy lintuja katselemassa varsinkin iltapäivisin, kun siihen paistaa aurinko, joka jo vähän lämmittää. Lampaantaljan päällä on mukava kököttää ja haistella tuulia.

Viime talvena lunta oli tullut niin paljon, että junadanapohjalla oleva polku umpeutui kokonaan, enkä sitä sitten avannut vaan polulle mentiin uudelleen vasta, kun tuli kevät. Nyt taitaa käydä luonnostaan samalla lailla, vaikka polkua onkin pidetty auki. Kuten aina, tässäkin tanssin kissan pillin mukaan ja teen niin kuin kissa haluaa. Tosin sitten, kun tulee kevät ja junaradanpohja on lumeton, en kysele kissoilta, haluavatko sinne, vaan kannan ne pälvipaikkoihin. Siinä aika äkkiä tietää, miten hyvin pojat viihtyvät, ja uskon, että käy niin kuin viime keväänäkin: kun on tilaa ja lumeton maa, niin siinä riemu repeää ja kilpajuoksu alkaa! Toivo varsinkin nauttii juoksemisesta erityisen paljon. Juoksee edestakaisin niin kovaa kuin kintuista lähtee.

Tänään oli rauhallisempaa. Sulolla oli haisteltavaa kompostille vievällä polulla. Vaikka on vielä kylmä, niin kevään tulon huomaa siitä, että lumella on kaikenlaista roskaa. Näköjään siinä on myös mielenkiintoisia viestejä tai muuta luettavaa ja tutkittavaa. Aivojumppaa tämäkin.

Samaan aikaan Veikko rapisteli terassin alla, ja sitä Sulo rupesi kuuntelemaan. Veikosta ei ole tältä päivältä kuvan kuvaa, se kun ulkoili niin lyhyen aikaa. 

Toivo puuvajan katolla:

Helge viipyi jonkin aikaa Veikon kanssa terassin alla ja lähti sitten muitten luo varaston ja puuvajan suuntaan. Välillä piti viedä Veikko sisälle. Helgen askel on määrätietoinen, mutta se sopii kuvaan: Helge on pomo, määrätietoinen ja päättäväinen, vahvatahtoinen kissa. Helgen ansiosta tänään lähdettiin ulkoilemaan aikaisin aamupäivällä. Hegulainen tapansa mukaan vaati parempaa ruokaa kiehnäämällä, vaeltamalla, puskemalla ja kaikin mahdollisin tavoin häiritsemällä. Kupissa ollut ruoka ei tahtonut kelvata, vaikka siinä ei ollut mitään vikaa. Tänään oli aamuruokana saksanhirveä, broileria ja possun kieltä. Helge olisi halunnut nappuloita tai vähintään murskattuja kuivia broilerinsydämiä ruoan päälle. En antanut periksi vaan päätin, että ruokahemmottelun sijaan lähdetään ulos! Ilma oli kylmä mutta kaunis, ja hetken ulkoilu tekee hyvää. Kun lähdettiin ulos, herkkuruoan himo unohtuikin hetkeksi. Ja niin siinä vain kävi, että kun oli ulkoiltu, niin jo maistui tarjolla ollut ruoka ilman herkkukuorrutusta. Raittiissa ilmassa tulee nälkä kissallekin.

Toivo kiersi puuvajan katon lumetonta reunaa pitkin, ja kohta Helgekin halusi katolle mukaan.

Helgen turkista näkee, että ilma on kylmä. Olin silitellyt Helgeä hetki aiemmin, ja kylmässä ilmassa turkki jää joksikin aikaa sekavan näköiseksi, kun siihen koskee. Mutta se ei menoa haittaa. Puuvajan katolta näkee kivasti kauas, ja aurinkokin jo vähän lämmittää.

Kunpa nyt tulisi jo kunnon kevät ja sulattaisi lumen, niin päästäisiin junaradanpohjalle juoksemaan oikein urakalla. Siitä voisi Veikkokin nauttia kerrankin, turvallisesta juoksentelusta lumettomalla alueella rajoittavan lumen saartamana. Kevään pälvikausi on vuoden parasta aikaa!

Reuhka kylässä

Poikien tavallisesta linnunkyttäilyulkoilusta terassilla tuli eilen vähän normaalia mielenkiintoisempi. Vaikka lintujen ja oravien katselu ei kyllästytäkään – ja erityisesti fasaani on joka kerta yhtä kiinnostava, vaikka on jo tuttu –, niin harvinaisempi vieras tuo kivaa vaihtelua kissojen päivärutiiniin. Erityisen kiinnostavan otuksen huomaan usein kissojen käytöksestä: joku (yleensä Helge, entisessä elämässä aina Rasmus) kulkee ikkunasta ikkunaan määrätietoisesti, tap-tap-tap-tap, tap-tap-tap-tap. Askeleen rytmi on ihan toinen, sen äänestä kuuluu innostus.

Eilinen aamu oli hyvin kylmä, yö oli ollut hyinen. Mittari näytti aamulla 21 astetta pakkasta. Supikoira oli herännyt talviselta levoltaan ja lähtenyt etsimään ruokaa, kun sää oli lauhtunut iltapäivään mennessä. Se kulki nenä tuhisten pihassa ja löysi auringonkukansiemeniä, joita alkoi mutustella. Hyvin peloton ja rohkea se oli, ei välittänyt mitään siitä, että me kissojen kanssa avattiin terassin ovi ja liikuskeltiin terassilla. Nälkä oli kova ja ruoan etsiminen tärkeämpää kuin kaiken pelkääminen. Juttelin kissoille normaalilla äänellä, hain kameran ja otin muutaman kuvan. Supikoira söi aikansa ja lähti kulkemaan eteenpäin. Hiukan rähjäisen näköinen ja laiha, mutta kapiselta se ei näyttänyt.

Vähän ajan päästä otus tuli vielä takaisin. Nyt se löysi pähkinät terassin oven läheltä maasta. Laitan maahan joka päivä tähän kauhallisen pähkinää fasaaneille. Fasaanit käyvät usein syömässä auringonkukansiementä puun alta viiden metrin päästä mutta monesti kävelevät siitä hitaasti ja arvokkaasti nokkimaan myös pähkinää. Fasaanien rauhallinen kävely on kissojen mielestä äärimmäisen jännittävän näköistä, ja sitä seurataan silmät lautasina ja korvat vaakatasossa, jos kissa sattuu olemaan ulkona, kun fasaanikaksikko tulee. Nyt kissat pääsivät ulos, kun huomasin supikoiran kävelevän pähkinäkasalle. Se ei välittänyt mitään siitä, kun avasin ulko-oven, eikä se säikähtänyt kissojen ryntäystä verkon taakse sitä tapittamaan. Toivo katseli reuhkaa lämpimästä takan päältä pitkän aikaa, ennen kuin kysyin siltä, eikö se haluaisi mennä ulos katselemaan ihan läheltä. Sitten Toivokin kävi vähän ulkona supikoiraa ihmettelemässä, mutta pian supikoira oli jo saanut tarpeekseen ja jatkoi matkaansa.

Supikoiran matka jatkui tästä terassin alle, ja sekös oli poikien mielestä erityisen jännittävää! Hännät pulloharjoina katselivat kissat terassin lautojen raoista supikoiraa ja tietenkin haistoivat, missä otus liikkui. Vielä tänäänkin Helge kävi haistelemassa sitä kohtaa, mihin supikoira eilen terassin alla liikkuessaan pysähtyi joksikin aikaa. Tänään ei vielä ole ulkoiltu terassin ulkopuolella, mutta kun lähden päivällä poikien kanssa ulos, täytyy ensin varmistaa, ettei terassin alla ole vieraita. Supikoiran katseleminen verkon takaa ja haistelu lautojen välistä on vielä ihan kivaa tekemistä ja turvallista, mutta en halua kissoja supikoiran kimppuun, niin kuin Rasmus joskus aikanaan, kun se hyökkäsi kuusen alle, jossa lymyili supikoiran pentu. Pidän kissat mieluiten pienen etäisyyden päässä villieläimistä, jos suinkin mahdollista.

Poikien elämä ei ole tylsää!