Uutta kivaa – perhosbaari!

Suomen Luonto -lehdessä oli artikkeli perhosbaarista, jollaisen toteutin heti seuraavana päivänä, kun lehti oli tullut postilaatikkoon. Perhosbaari tuli tietysti kissanhäkin viereen niin, että siitä saattaisi olla kissoille iloa, kun perhoset leyhyttelevät baariin. Pari päivää odottelin ja ehdin jo vähän tuskastua, eikö chileläinen punaviini eteläsuomalaiselle perhoselle kelpaakaan, mutta tulihan sieltä amiraalijoukkio parin päivän päästä nautiskelemaan. Ja kissoille baari oli ilo.

Perhosista innostui Sulo mutta erityisesti pikkuinen Veikko.

Ainakin aluksi perhosten eväät ovat tarjolla mukissa. Eväinä ohjeen mukaan yhtä paljon punaviiniä ja punaviinietikkaa, lisäksi banaania ja omenaa. Toistaiseksi on näkynyt yhtä aikaa enimmillään kolme perhosta, kaikki amiraaleja. Olisin iloinen, jos näkisin ritariperhosen tai lempiperhoseni suruvaipan, mutta amiraalikin on viehättävä. Ja kissan mieleen on perhonen kuin perhonen.

Ainakin toistaiseksi toiminee tämä linkki Suomen Luonnon artikkeliin perhosbaarista. Tää kannatti!

Hullu kissa, huonot kuvat

Veikko on iloinen veikko, ja tänään oli Veikon ilon päivä. Taas kerran. Kun on varustettu sellaisella luonteella kuin Veikko, niin saa kyllä ilon irti aika helposti melkein mistä vain. Tämän päivän suurimmat ilonaiheet tähän mennessä: päästäinen häkissä, irrottelulenkki pellolla, sammakko häkissä. Päästäinen joutui saaliiksi, mutta ei tietenkään kelvannut kenellekään ruoaksi. Lenkillä kävin kaikkien kissojen kanssa, mutta vain Veikon kanssa kamera kaulassa. Kun juuri äsken vein kissoille ruokaa häkkiin, oli Veikolla parempaa tekemistä kuin tulla syömään: sammakko loikki heinikossa, ja semmoinen on aina kiva.

Sitten niihin kuviin, joista osa on kyllä oikeesti tosi huonoja. Mutta niiden huonojenkin tänne lisäämiseen on syy: kahelit loikat. Veikko käveli junaradanpohjan melkein päähän asti valjaissa, ja taas loppusuoran sai juosta vapaana. Ja kuten ennenkin, kannoin Veikon pellolle, jossa se sai juosta niin paljon kuin haluaisi, ja tottahan Veikko juosta haluaa. Se juoksi enemmän kuin koskaan, otti hurjia spurtteja ja yritti saada kiinni isoa sudenkorentoa.

Seuraavien kolmen kuvan tarkennus on jossain ihan muualla kuin pitäisi, mutta Veikon hahmo (hahmi) näkyy. Veikko tekee usein tällaisia hurjia loikkia, myös sisällä, missä täytyy tosiaan olla tarkkana siitä, millaisessa paikassa Veikon kanssa leikkii. Se nimittäin ei yhtään katso, mihin hyppää – eikä myöskään sitä, mihin hyppy päättyy. Pellolla on onneksi tilaa päättömille loikille.

Sitten taas juostaan!

Jos Helge on pellolla kiva ja helppo kissa, niin niin on kyllä Veikkokin. Vaikka se tekee hurjia, pitkiä pyrähdyksiä myös poispäin, niin se kuuntelee kutsua ja tulee vielä suuremmalla vauhdilla takaisin. Se juoksee niin kovaa kuin pienistä kintuista lähtee, ja juoksu päättyy jalkoihin kiehnäämään ja kehräämään. Oi onni, että on paikka, jossa voi antaa pienen kissan käyttää isoja lihaksiaan!

Ja häntä pystyssä taas, iloisen veikon, Veikon.

Liiat höyryt on nyt päästelty, mutta Veikko ei kylläkään tämänkään jälkeen sammahtanut vaan olisi halunnut uudestaan, kun lähdin Toivon, Helgen ja Sulon kanssa Veikon jälkeen.

Sulo on oppinut hyvin kulkemaan valjaissa junaradanpohjan polkua. Se käveli ihan polun päähän asti ja takaisin tullessa juoksi niin kovaa, että olisin ollut iloinen Usain Boltin jaloista. Niillä olisin pysynyt vähän paremmin Sulon vauhdissa mukana. Onneksi flexi on mallia Long ja narussa pituutta 8 metriä. Sulo sai juosta kuitenkin sen verran, että se mielellään jäi lenkin jälkeen häkkiin makoilemaan.

Lumikko

Jos kissoja ei olisi, jäisi moni ulkona liikkuva otus meiltä ihmisiltä näkemättä. Ehkä ei olisi nähty lumikkoakaan, joka eilen loikki terassin alla ja lähettyvillä edestakaisin. Kissat lumikon paljastivat: juoksivat terassilla edestakaisin ja kurkkivat lautojen läpi, kuuntelivat rapinaa, joka siirtyi nopeasti paikasta toiseen. Kissat perässä.

Nyt se meni tuohon suuntaan, terassin alta pois. Se tuli kissojen iloksi vielä muutaman kerran takaisin.

Lumikko loikki niin vikkelästi edestakaisin, ettei siitä millään ehtinyt saada kunnon kuvaa. Sen verran kuitenkin, että sen kuvastakin pystyy tunnistamaan lumikoksi.

Luultavasti tämä suloinen otus on käynyt tässä jo muutamien päivien ajan. Kissat nimittäin ovat jotakin oikein innoissaan katselleet terassilla ollessaan. Nyt aloin tutkailla, mikä kissoja liikuttaa, kun ne yhtenä parvena säntäilevät kaikki samaan suuntaan. Tämmöisen harvinaisen vieraan kiinnostavuus on ihan toista luokkaa kuin esimerkiksi minkä tahansa linnun. Kaikki pikkunisäkkäät ovat kyllä mielenkiintoisia, oravatkin, joita ei nyt kesällä ole juuri näkynyt.

On ilo olla väärässä

Olin väärässä, mikä riemu!

Olin juuri päättänyt, etten käy tänään Sulon kanssa lenkillä, koska en halunnut lähteä lenkille autolla ja koska Suloa ei kannata lenkittää valjaissa junaradanpohjalla, se kun ei siellä kulje valjaissa mihinkään. Muutin mieleni, koska Sulo näytti niin murheelliselta, kun se ei ollut päässyt lenkille, vaikka kaikki muut kävivät.

Kannatti.

Sulo juoksi ja riehaantui, loikki heinikkoon, koetti kiivetä puuhun, säntäili sinne tänne ja välillä riemuissaan huuteli mennessään.

Kamerankin kerrankin otin mukaani, kevyin varustuksin. Suurimmaksi osaksi kuvat ovat tämmöisiä, kuvakulma hyvin perinteinen.

Sulon piti välillä haistella samat paikat, jotka Helge ja Veikkokin olivat tutkailleet.

Ja taas mennään...

Puuhun Sulo ei kiivennyt, mutta melkein kuitenkin. Hurjissa spurteissa yritin pysytellä vaan mukana, eikä toivoakaan ottaa silloin yhtään kuvaa.

Kotia kohti jo.

Pihalle päästyä pieni levähdys.

Sisälle kun tultiin, Sulo jäi väsyneenä ja onnellisena makailemaan ja peseytymään. Se sai pari palaa kieltä välipalaksi ja siirtyi sitten toisten kanssa terassille, jossa kaikki kuuntelivat terassin alla rapistelevaa liikkujaa, luultavasti myyrää. Mikä päivä! Paljon häkkiulkoilua, mahtavat lenkit, myyrä, hyvää ruokaa... Mikään ei tee ihmistä niin onnelliseksi kuin kissan ilo ja onni.

Olen iloinen siitä, että päätin testata, olenko oikeassa vai väärässä Sulon liikkumisesta valjaissa tutulla polulla. Ja olen tosi iloinen, että olin kuin olinkin väärässä: valjaat eivät haitanneet menoa lainkaan. Sulo oli aivan onnessaan tällä lenkillä. Lisää näitä!

Viilenevää ja syksyn tuoksua

Pitkien tuskaisten helteiden jälkeen on nyt onneksi vähän viileämpää. Se tarkoittaa tietenkin sitä, että lähdin Toivon, Helgen ja Veikon kanssa lenkille junaradanpohjalle ja sen jälkeiselle pellolle. Sulo ei näille lenkeille pääse ennen talvea ja lunta, edelleenkään. Sen kanssa lähden lähipäivinä autolla muutaman kilometrin päähän metsäpolulle. Tänään riitti lenkki kolmen kissan kanssa. Onneksi Sulo on rauhallinen eikä oikeastaan tunnu juuri kaipaavan tällaisia lenkkejä. Se viihtyy näistä kissoista kaikkein parhaiten häkissä, ja siellä se saakin viettää paljon aikaa.

Toivolla oli hurjan paljon virtaa, ja se juoksi ja juoksi ja juoksi... vaikka päästin sen kulkemaan vasta, kun oli ohitettu se paha ryteikkö, jonne sillä ei ole lupaa mennä. Topi juoksi kuitenkin polun lopun ja pellolla aivan hurjat spurtit. Onneksi pellon laidalla ryteikön puolella on tiheä korkea heinikko, joka hidastaa kissan kulkua. Sinne Toivo nimittäin juoksi, heinikkoon, jossa se pysähtyi odottamaan, että tulen sen luo. Pari kertaa sinne piti loikata, ja toisella kertaa Toivo hyppäsi sieltä olkapäälle, jossa matkusti selvemmille vesille.

Tässä Toivo kulkee vielä polkua pitkin.

Polun lopun spurtista saa yleensä vain näitä kuvia.

Muutenkin Toivoa on aika vaikea kuvata, kun se loikkii. Sen vauhti on voittamaton, ja monta kertaa katson mieluummin molemmin silmin ilman kameraa, mihin suuntaan Topi menee, että osaan lähteä sitä sitten kaivamaan pusikoista ja pensaikoista ja heinikoista. Tässä kuljetaan pellonlaitaa, ja onneksi takana oleva heinikko on noin korkea ja tiheä.

Toivo ilmaisi mielipiteensä siitä, että kannoin sen keskelle peltoa, jossa olisi turvallista ottaa kunnon pyrähdykset.

Onneksi pellolla oli kiinnostavaa metsästettävää, lentävää tällä kertaa.

Heinällä leikkimisen jälkeen tuli pieni väsähdys...

...joka ei kestänyt kauaa. Eteenpäin! Toivo sai purkaa energiaa moneen juoksuun, mutta silti virtaa taisi vielä jäädä, Topi nimittäin olisi halunnut ulos melkein heti uudestaan.

Helge sai kulkea polun melkein alusta saakka, vaikka hiukan hirvitti ajatus, että sekin saattaa irtaantua polulta ja lentää pusikkoon. Onneksi niin ei käynyt. Polulla oli mielenkiintoisia tuoksuja, kenen lie jättämiä.

Syksyistä tunnelmaa jo?

Pellolle päästyä alkoi juoksentelu. Helge on siellä niin mahtava lenkitettävä! Se juoksee aina luokse, pysähtyy jalkoihin ja jää siihen. Pääsen aina kymmenen metriä tai parhaassa tapauksessa parikymmentä metriä edelle, ja sitten Helge taas ottaa spurtin ja juoksee jalkoihin. Kotimatkalla takaisin kulkiessa se joskus juoksee edelläkin vähän matkaa, muttei silloinkaan pellolla lähde karkailemaan vääriin suuntiin.

Veikko kulki koko polun alusta saakka ihan itse, mutta valjaista päästin sen vasta polun loppupäässä, ettei se vaan lähde ryteiköihin. Sillä on älyä, mutta harkinta puuttuu... onneksi polun loppupää on turvallinen paikka juosta, samoin avara pelto.

Pellolla oli paljon kaikenlaista kiinnostavaa. Heinäsirkkoja luultavasti enimmäkseen. Niiden kimppuun pieni Veikko loikki ja loikki. Sillä oli niin kivaa! Ja se oli hirvittävän kiltti. Juoksi kahjona ja päättömänä välillä pitkänkin matkan poispäin mutta palasi takaisin ja tuli luokse, kun sitä kutsui. Jalkoihin jäi kiehnäämään, kellähti selälleen ja nautti huomiosta. Hrrrr....hrrr....

Veikolla on välillä täysin järjettömiä loikkia, kuten tästä epätarkasta kuvasta voi nähdä. Tässä se ei edes metsästänyt mitään, kunhan pelkästä ilosta loikki, kun oli tilaa ja iloinen mieli. Sellainen Veikko on: harvinaisen iloinen kissa!

Malttaa se pienikin välillä istahtaa hetkeksi varsinkin, jos tuuli tuo nenään mielenkiintoisen tuoksun.

Suurimman osan ajasta Veikko kulkee innokkaana häntä pystyssä.

Ihana pikkuinen Veikko paranee koko ajan, jokaisella lenkillä, jonka sen kanssa kulkee. Se on ollut hiukan säikky ja se on aika herkkä poika, mutta kerta kerralta siitä tulee rohkeampi kulkija.

On suuri ilo nähdä kissan onni, kun sen kanssa kulkee ulkona ihan kahdestaan. Jokainen kissa nauttii siitä jakamattomasta huomiosta, jonka se saa, kun ollaan pellolla tai metsässä, eikä mukana ole ketään muuta. Niinä hetkinä vahvistuu se, mikä on ollut totta vuodesta 1995 alkaen, aina Kallen tulosta saakka: kissat eivät ole täällä minua varten vaan minä kissoja. Kun tekee asioita, joista Kissa nauttii, pääsee osalliseksi kissan suuresta riemusta ja onnesta. Ilo on yhteinen, kun halutaan tehdä samoja juttuja.

Tylsä, kurja, ikävä helle

Onneksi muutama päivä sitten edes Veikko pääsi reilun tunnin lenkille metsään. Siellä se näki sammakoita ja otti spurtteja ja kiipeili puihin. Nyt on niin kuuma, että vain aamulla pystyy tekemään ylipäätään mitään, aamupäivä kuluu löhöillen ja keskipäivän tienoilla on jo tuotava kissat pois häkistä, sisällä kun on onneksi muutama aste viileämpää.

Aamullakin oltiin tosin hyvin rauhallisia. Syötiin eväät ja mutusteltiin ruohoa.

Helge nyt on muutenkin laiska, mutta tämmöisessä säässä aivan löysä makaronikissa.

Sulo löhöilee.

Ja nukkuu.

Toivo hakeutui Ikea-putkeen, jossa oli varjo. Varjoja on häkissä onneksi jonkin verran, tässä yksi.

Siinä vaiheessa, kun ilme oli tällainen, otin kissat olkapäälle ja kainaloon ja kannoin sisälle. Onneksi sisällä on vähän viileämpää, ja kun ikkunat pidetään yöt auki, lämpötila on jopa melkein mukava.

Nyt ei voi ulkona tehdä yhtään mitään. TYLSÄÄ!

(Lis. kesällä 2014: jos kissa kärsii helteestä ja on ihan löysä, sitä voi viilentää kylmään veteen kastetuilla pyyhkeillä. Nutrisal-jauhetta kannattaa hakea apteekista ja juottaa Nutrisal-vettä ruiskulla, jos kissa ei muuten juuri juo. Ruokaan kannattaa lisätä nestettä. Nutrisalia voi sekoittaa ruokaankin tai lisätä ruokaan Nutrisal-vettä.)