Kalle

Rakas Kalle muutti meille äitienpäivän jälkeisenä viikonloppuna vuonna 1995. Kalle matkusti Jyväskylästä kotiin välillä sylissä, välillä kuljetuskopassa. Taukopaikalla Kalle jäi vapaana autoon, ja kun tultiin kahvilta, oli Kalle piiloutunut kartanlukijan penkin alle. Graavilohiviipaleella houkuttelin Kallen esiin.

Kallella oli jo kasvatuskodissaan ollut maha vähän löysällä, ja kotiintulon jälkeen ripuli ei muutamassa päivässä hellittänyt. Ettei pieni pentu kuivuisi, vein Kallen lääkäriin, ennen kuin se oli ollut meillä viikkoakaan. Siitä lääkärireissusta olisi voinut jo ennustaa, millaisen kissan sain ja millainen suhde meidän välille syntyisi. Eläinlääkärin oli vaikea kuunnella Kallea stetoskoopilla, koska Kalle kehräsi niin kovalla äänellä, että rutina peitti muut äänet alleen. (Rutinaksi Kallen kehräystä kutsuttiin, niin suuri ääni oli. Välillä, kun Kalle oli oikein onnellinen, rutina muuttui linnunliverrystä muistuttavaksi lauluksi, jonka korkeus vaihteli.) Kallelta otettiin verinäyte, ja Kalle HUUSI hädissään, kun pelotti ja sattui, mutta jo pienenpienenä pentuna Kalle oli maailman kiltein eikä vastustellut, ei rimpuillut. Maailman kiltein se oli myös, kun se makasi aivan rauhallisena, tyytyväisenä ja luottavaisena sylissäni, kun tippapullosta valui nestettä niskanahan alle. "Se luottaa sinuun täysin", sanoi eläinlääkäri. Niin, niin. Kalle luotti. Se oli aivan ensimmäisistä päivästä saakka Minun Kissani, täydellisen luottavainen, rakastavin, hellin, luotettavin, kiltein ja läheisin mahdollinen kumppani. Koko yli 16 vuoden ajan Kalle nukkui tyynyllään tyynyni vieressä, pääni ympärille kietoutuneena, pään päällä maaten tai käteen nojaten. Eläinlääkärireissut sujuivat ensimmäisen tapaan, ja kissahotellissa Kalle oli myöskin luottokissa. Mikään maailmassa ei olisi voinut olla mahdottomampaa kuin se, että Kalle olisi yhtäkään ihmistä purrut tai raapaissut. Kalle Rakasti. Se rakasti kaikkia ihmisiä ja omaansa ylitse muiden.

Nuorukaisena Kalle kulki ulkona panta kaulassa ja naru pannassa. Kesällä, ennen kuin Rasmus muutti meille Kallen kaveriksi, kuljettiin lähikalliolla ja ihmeteltiin luontoa ja lintuja hyvin usein Kallen kanssa kahdestaan. Monet kerrat kyykistyin vanhan katajan juurelle, Kalle olkapäällä, ja kuunneltiin ja katseltiin yhdessä punarintaa, joka tuli keikistelemään katajan oksille. Oltiin Kallen kanssa Me, aina yhdessä, yksikkönä. Sellaisena kuljettiin läpi vuosien, yhä tiiviimmin toisiimme kiintyneinä niin, että lopulta meille oli melkein kasvanut yhteinen iho. Sitä yhteisymmärrystä on mahdotonta kuvailla! Katseesta, sormen koukistuksesta, pään heilautuksesta Kalle ymmärsi viestini. Ja minä Kallen askeleen töminästä, pysähdyksestä, käännähdyksestä: kuulin kutsun, jota noudatin aina kun voin. Niin usein halusin Kallen kanssa samaa. Ollaan lähekkäin, ollaan vaan. Käydään ulkona, ihmetellään, katsellaan, kuljetaan. Mennään nukkumaan. Tulen perässä, nukutaan yhdessä. Ollaan, Kalle rakas, ollaan. Kallen paino rinnan päällä, pään päällä. Niin ollaan.

Ulkoillessa Kalle osasi tehdä täydellisiä katoamistemppuja. Se kulki ensimmäisinä vuosina enimmäkseen kytkettynä, mutta ikä toi etuoikeuksia, ja Kalle sai kulkea vapaana valvottuna. Monet kerrat juoksin sen perään ryteiköihin, kun se lähti karkuun. Se vilkaisi taakseen ja totesi, että olen tarpeeksi kaukana, ja sitten se lähti. Jos käänsin sille selkäni, se katosi äkkiä näkyvistä ja piiloutui luultavasti jonnekin ihan lähelle odottamaan, että lähden sitä etsimään. Siitä se hipsi sitten ihan mihin suuntaan hyvänsä: se oli saanut vapauden! Aina sen kuitenkin nopeasti löysin, vaikka monet kerrat sydän syrjälläni sitä huhuilin ja etsin.

Kalle juoksee karkuun kalliota pitkin alas ryteikköön, jonne
sillä ei ole lupa mennä. Sen se tietää.

Parina viimeisenä vuonna Kallen kanssa ulkoilu oli tosi mukavaa ja helppoa. Kalle oli vuosien aikana oppinut, milloin jokin kulkusuunta on kielletty, ja se uskoi hyvin helposti, kun vain menin sen eteen ja tukin sen tien. Välillä olin vain puoliksi sitä mieltä, että tuonne ei saa mennä, ja sen Kalle tiesi: se kiersi jalkani ja jatkoi matkaa. Jos jokin paikka oli ehdottoman kielletty, Kalle ei edes yrittänyt ohittaa tukkeeksi siirtyneitä jalkojani vaan uskoi heti. Viimeisenä kesänään, oikeana vanhuksena, Kalle turvasi minuun aina ulkona ollessaan. Mieleeni on jäänyt aivan loppuaikojen pieni ulkoilu: Kalle oli käynyt varaston ja puuvajan alla tarkistamassa, olisiko myyrä tavoitettavissa, ja kun se tuli sieltä, se kulki Rasmuksen haudan edestä ja pysähtyi, katseli ympärilleen. Olin seissyt jonkin matkan päässä, ja kun näin Kallen hädän, heilutin käsiäni, että Kalle näkisi minut: olen täällä, olen mukana, olen sinun kanssasi. Ja niin Kalle jatkoi matkaansa terassille ja sisälle turvallisin mielin. Oltiin yhdessä.

Kallella oli tontin rajalla pajupusikossa myyränkyttäyspaikka, jonne se välillä jäi pitkäksi aikaa istumaan. Siellä on vieläkin istuinalusta, jonka vein Kallelle, ettei sen tarvitsisi istua kylmällä maalla. Pusikossa Kalle istui ja istui ja istui, ja kun kyllästyin seisomaan puskan vieressä ja vahtimaan, otin puusta roikkumasta kepin, jolla kerran pari tökin Kallea: nyt lähdetään, mennään jo. Kalle nousi ja lähti puskasta, ja siitä jatkettin matkaa tai palattiin kotiin.

Kallella oli ÄÄÄÄNI. Nuoren Kallen käytössä ääni oli hyvin paljon. Sitä käyttäen Kalle yleensä vaati ulospääsyä tai muuten ilmoitti, että on tylsää. Ääni ei ollut pieni eikä se ollut kaunis. Mutta koska se oli Kallen ääni, se oli korviini sulosointuinen ja rakas. Karmivinta Kallen äänenkäyttöä en itse ollut kuuntelemassa. Kun jouduin puoleksitoista viikoksi sairaalaan vuosi sitten, Kalle oli ensimmäisen päivän jälkeen huutanut ikäväänsä aivan tauotta, jopa syödessään ja peseytyessään. Vain silloin, kun se vähän kerrallaan nukkui, se oli ollut hiljaa. Kuulin, että se oli käyttäytynyt kuin mielipuoli, ja ääni oli ollut kauhea, kuin Manaaja-elokuvan tytön karjuntaa. Huuto loppui, kun pääsin sairaalasta kotiin. Kaikki oli hyvin, kun Kalle sai minut takaisin. Kaikki oli hyvin, kun taas olin Kallen.

Koko elämänsä ajan Kallen korvat keräsivät vaikkua, joka piti poistaa joskus viikon välein, joskus kuukauden välein. Vaikusta tuli Kallen korvaan kivikova, herneen kokoinen pallo, joka kutitti ja vaivasi. Kun Kalle alkoi raapia korvaansa tai kun pään ravistelussa kuului lotiseva ääni, tiesin, että korva täytyy taas puhdistaa. Vaikka olin puhdistanut Kallen korvia lukemattomat kerrat vuosien aikana, niin Kalle alistui aina yhtä kiltisti, vaikka se inhosi korvanputsausta. Otin sen syliin kyljelleen, puristin ainetta korvaan ja hieroin sen korvan sisään. Koskaan ei Kallea tarvinnut pitää kiinni. Ettei aine sotkisi koko turkkia, laitoin aina korvaan pienen pumpulitupon, johon suuri osa aineesta jäi, kun Kalle ravisteli. Näkyviin tulleet vaikut poistin korvapuikolla, ja taas oli korva puhdas yleensä ainakin pariksi kolmeksi viikoksi, kunnes vaikku alkoi taas vaivata. Korvatulehduksista Kalle kärsi vain kaksi kertaa elämänsä aikana. Korvat tutkittiin moneen kertaan, otettiin röntgenkuvatkin kerran, mutta syytä vaikkuuntumiseen ei koskaan löytynyt. Kummallista oli se, että vuosikaudet vaikku tukki oikean korvan, sitten jossain vaiheessa kummallisesti siirtyi vasempaan. Kallen kuulo heikkeni, ja lopulta Kalle oli umpikuuro. Se ei meitä haitannut, meillä oli täydellinen yhteisymmärrys ja toimiva viittomakieli.

Tärkein viittoma oli etusormen koukistus, joka oli tietenkin kutsu. Usein ennen kutsua piti ensin herättää Kallen huomio ja saada Kake katsomaan kutsua. Viittilöin heiluttamalla kättä. Joskus kutsuin koko kämmenellä, ja kutsuna toimi myös pään nykäisy taaksepäin. Nurkan takaa vaanittiin, se oli kiva leikki ihan koko Kallen elämän ajan, jo silloin, kun Kalle vielä kuuli. Kurkkasin Kallea ja vetäydyin äkkiä piiloon, ja Kalle juoksi luokse! Monta kertaa vaanin Kallen yläkertaan. Ulos menemisen Kalle tiesi siitä, että aloin pukea kenkiä jalkaani, mutta usein kerroin siitä Kallelle jo etukäteen. Osoitin sormella Kallea, sitten itseäni ja ulos. Sinä... ja minä... mennään ulos. Kalle nousi tuoliltaan odottamaan, että ovi aukeaa.

Kalle osasi ilmaista tahtonsa niin, että en pystynyt sitä vastustamaan. Joskus tahdonilmaus oli hurmaava ja kaunis mutta yleensä vähintään kiusallinen. Silloin, kun Kalle iltaisin halusi yläkertaan nukkumaan, se nousi rappusten puoleenväliin ja jäi tuijottamaan. En voinut koskaan olla reagoimatta aivan hiljaa paikallaan patsaana istuvaan kissaan. Jos vilkaisin Kallea, se nousi askelman ylöspäin ja kääntyi katsomaan: joko tulet? Vaikka olisin tehnyt jotain tärkeää tai katsonut hyvää elokuvaa, keskittyminen ja rauha oli mennyttä, kun Kallen vaatimus tuntui joka solussa. Voi sitä onnea, kun nousin ja lähdin kohti yläkertaa! Kalle juoksi edeltä ja meni sänkyyn odottamaan, että tulen ja pian nukutaan yhdessä. Läheskään aina ei patsaana istuminen Kallelle riittänyt: Kun Kalle oli oikein kärsimätön, se ähki. Mennääääääääään, se sanoi. Määäääääh. Ääääh. Hhhhh. Kärsimättömyys tarttui, ja sänkyyn oli mentävä, nukutti tai ei. Kallella oli tosin uskomaton nukuttamisen kyky. Kun Kalle asettui puoliksi pääni päälle makaamaan ja kun rapsuttelin Kallen mahareppua, nukahdin heti lähes aina. Siksi sanonkin, että Kallen maharepun muhkurainen sisältö oli unihiekkaa. Kallen mahaa hieroskellen nukahdin iltaisin hyvin aikaisin. Se oli tosin tarpeen, koska herätyskin tuli aikaisin. Kallen kellon mukaan kulki päivieni rytmi.

Kallen aamuherätykset! Niitä kaipaan niin paljon, vaikka on todettava, etten aivan aina osannut herätyksiä arvostaa silloin, kun Kallen kello oli kesäajassa ja herätys tuli aamuviiden aikaan. Iltaisin Kalle tuli aina nukkumaan tyynylleen mutta jossain vaiheessa aamuyöstä se heräili ja kävi etsiskelemässä ruokaa tai mitä milloinkin tekikin. Kesäaikaan, kun aurinko valaisi aamun varhain, Kallenkin täytyi saada aloittaa päivä aikaisin, ettei tunteja kulu hukkaan. Usein olin jo hereillä, ennen kuin Kalle tuli, ja silloin kuulin rakkaat askeleet sängyn viereltä: raaps, raaps, raaps. Kallen kynnet rapisivat lattiaa vasten, vaikka ne säännöllisesti leikkasin. Kalle hyppäsi sänkyyn ja tuli herättämään... se puski nenää ja suuta, ja joskus se riitti. Jos en heti herännyt, se puski kovempaa. Niin kovaa, että suu aukesi ja hampaat kolisivat yhteen, kissan hengen haju tuntui nenässä. Joskus Kalle puraisi nenästä tai silmäkulmasta. Jos eivät puskeminen ja hammaspusut auttaneet, oli otettava käyttöön järeämpi ase. Kalle tassutti, kaivoi korvaa ja hiuksia. Heräääääääääää... Vaatimus oli niin tiukka, että koskaan en voinut jäädä nukkumaan vaan aina oli herättävä, kun Kalle niin päätti. Rakkaassa herätyskellossani ei ollut torkkukytkintä.

Kun olin noussut, Kallen piti heti aamiaisen jälkeen päästä ulos. Kalle oli minut opettanut siihen niin hyvin, ettei mitään vastaansanomista ollut. Onneksi Kallen saattoi viedä ensin häkkiin, ettei tarvinnut ihan heti lähteä sen mukana ulos vaan sai rauhassa juoda ensin kahvit. Monta kertaa Kalle piti viedä häkkiin yksin ilman Rasmusta, koska Kallen mielestä häkissä oli usein tosi tylsää. Ja jos Kallella oli tylsää, Rasmus sai kärsiä. Kalle hyökkäsi Rasmuksen kimppuun: se tiesi, että tulen aina pelastamaan Ranen, ja niin Kake sai haluamansa huomion. Kun vein Kallen yksin häkkiin, se saattoi tylsistyneenä karjua ja huutaa, mutta siihen oli helpompi olla reagoimatta.

Joka päivä Kallen täytyi kuitenkin päästä myös pihaan vapaana kävelemään. Kun se oli ollut häkissä jonkin aikaa, lähdin sen kanssa kiertämään pihan kaikki nurkat. Sillä oli tietyt paikat, jotka se kävi tarkistamassa, ja paikat vähän vaihtelivat ajan mittaan. Oli kausi, jolloin Kalle saattoi olla varaston alla puoli tuntia tai tunninkin. Se tiesi, että myyrä saattaa jostain kolosta nousta. Saaliita tulikin aina välillä. Kun Kalle oli varaston alla, käytin ajan hyväkseni tekemällä sytykkeitä tai repimällä irronneista koivunkaarnoista tuohia. Vain talvella, kun oli lunta, uskalsin jättää Kallen valvomatta myyriä vaanimaan.

Kalle vaati ulospääsyä päivän mittaan sellaisin tavoin, että sen kanssa oli ennemmin tai myöhemmin pakko lähteä ulos. Huuto oli se tapa, joka oli kaikkein helpoin sivuuttaa. Oikeastaan vielä useammin Kalle ähki varsinkin sen jälkeen, kun siitä oli tullut kuuro. Ääää-äh-hh. Ähh-h. Mitä vanhemmaksi Kalle tuli, sitä useammin se esitti vaatimuksen ähkimällä. Mutta jos ähkiminen tai huuto ei auttanut, Kalle alkoi tiputella tavaroita. Se hyppäsi olohuoneen pöydälle ja työnsi kuonollaan pienen pöytäroskiksen maahan. Ja kahvikupin, jos pöydällä sellainen oli. Kaukosäätimet se tiputti myös. Tavarat Kalle tiputti aina nimenomaan kuonolla työntämällä, ei tassuttamalla. Se työnsi esinettä eteenpäin, ja jos silloin liikahdin, se katsoi minuun toiveikkaana: joko mennään? Ja kun esine oli maassa, se aina katsoi minuun vaativasti: nyt mennään! Ennemmin tai myöhemmin hiillyin tai hellyin ja lähdin Kaken kanssa ulos, ja sen se tiesi.

Kun käytiin lenkillä, kamera oli hyvin usein mukana. Kallesta on lukematon määrä hyviä kuvia, Kalle kun oli niin komea kolli. Ruskea, kiiltävä turkki ja viisaat, kauniit, vaativat silmät, jotka näyttivät monesti hyvinkin vihreiltä, kauniin vihreiltä kesän vihreydessä. Viis siitä, että burmankissan silmien pitäisi olla keltaiset ja mielellään meripihkankeltaiset: Kallen silmät olivat maailmani kauneimmat.

Varsinkin vihreässä ruohikossa Kallen silmät näyttivät hyvinkin vihreiltä.

Toisenlaisessa valossa ja toisenlaista taustaa vasten väri saattoi olla keltaisempi.

Kalle oli hyvä metsästäjä, vaikka se viimeisinä vuosinaan olikin kuuro. Se oli äärimmäisen kärsivällinen, ja sen taktiikka oli odottaminen. Kalle tunsi myyränkolot, ja se odotti ja odotti ja odotti... että myyrä nousisi kolostaan. Se saattoi istua myyränkolon edessä tunnin ja hypnotisoida koloa. Yhtenä talvena häkissä oli myyränkolo, josta Kalle sai ainakin 10 myyrää. Kun Kalle istui kolon suulla, sen keskittyminen oli täydellistä. Viiksikarvakaan ei värähtänyt, jos menin Kallen luo. Oli ihan sama, mitä tein, Kalle ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kallella oli häkissä myyränkolon vieressä istuinalusta, ettei sen tarvinnut istua kylmällä maalla. Kuva lumisesta Kallesta kertoo hyvin kissan kärsivällisyydestä: kun vein Kallen häkkiin, maa oli paljas. Lunta alkoi sataa vasta, kun Kake oli häkissä.

Kun Kalle sai myyrän, se halusi tuoda sen sisälle. Silloin olin säälimätön ja julma: en antanut Kallen tuoda saalistaan sisälle syötäväksi – tai pahimmassa tapauksessa päästettäväksi karkuun, jos otus oli vielä elossa. Kalle ensin katsoi anovasti ikkunan takana ja tyytyi sitten syömään saaliinsa ulkona. Toin Kallelle kyllä usein sisältä maton syömisalustaksi. Pieni matto on helppo pestä, ja kissan mielestä on mukavampi syödä ruoka matolta kuin suoraan kylmältä terassilta.

Kalle sairastui munuaisten vajaatoimintaan 12-vuotiaana. Diagnoosin Kalle sai 13.11.2007, kun rokotuksen yhteydessä otettiin rutiiniverikokeet. Kallen munuaisarvot olivat hiukan yli viitearvojen eivätkä koskaan nousseet hälyttäviin lukemiin. Vielä puoli vuotta ennen kuolemaa arvot olivat parantuneet edellisestä mittauksesta, ja olin varma, että Kalle elää vielä pitkään. Toisin kävi. Oireet olivat koko sairastamisen ajan viimeiselle viikolle saakka lievät: hiukan lisääntynyttä juomista ja pissaamista. Ei liiemmin oksentelua, edes viimeisinä päivinä. Juominen ja pissaaminen lisääntyivät vasta aivan lopussa.

Jälkikäteen on helppo löytää Kallen käytöksestä viimeisinä aikoina lopun merkkejä, kivun merkkejä. Kissan kipua on vaikea huomata, niin hyvin se sen peittää. Muutaman viimeisen viikon aikana Kalle halusi nukkua oudossa paikassa, häkissä niin pienessä kopassa, että Kalle siihen juuri ja juuri mahtui. Kallelle oli ollut tavallista nukkua rennosti kyljellään tai selällään, leveänä ja pitkänä, ei pienenä keränä. Kun käytiin lenkillä muutamia viikkoja ennen kuolemaa, Kalle hiukan horjahteli, takajalat pettivät alta. Takan vieressä olevasta kiipeilypuusta Kalle pari kertaa putosi. Muistan kertoneeni jollekulle, että näen painajaisia, koska Kalle ei nuku enää öitä sängyssä. Kalle kävi nukuttamassa minut mutta lähti pian pois, ja jouduin nukkumaan ilman kissaa pään päällä. Toivo oli ollut Kallen suurin ihailija, mutta myöhemmin tajusin, että sekin oli etääntynyt Kallesta jo viikkoa paria ennen kuolemaa.

Viimeisen elinviikon aikana Kalle alkoi juoda ja pissata huomattavan paljon. Koska munuaisarvot olivat puoli vuotta aiemmin olleet hyvät, ajattelin, että Kalle saattoi olla sairastunut diabetekseen. Olin varannut lääkäriajan maanantaille. Lisääntyneen juomisen ja pissaamisen syy selvitetään ja Kalle hoidetaan kuntoon. Lauantaiaamuna havahduin hereille: missä Kalle? Se ei ollut tullut herättämään. Kalle ei koskaan jättänyt tulematta herättämään. Se herätti aina. Nousin ylös sängystä ja juoksin alakertaan. Löysin Kallen huojumasta hiekkalaatikon edessä, takapää pissassa. Kun tulin Kallen viereen, Kalle kaatui. Tiesin, ettei nyt odoteta maanantaille, eikä vaihtoehtoja enää ole. Kalle jaksoi vielä nousta omalle tuolilleen, ja kerran se kävi juomassa hurjan paljon vettä, ennen kuin päivystävä eläinlääkäri tuli.

Kalle kuoli lauantaina 17.9.2011. Samana päivänä lähtivät melkein kaikki kurjet.

Kalle eli 16 vuotta ja melkein 8 kuukautta vanhaksi. Ehkä se on pitkä ikä, vaikka mikään aika maailman parhaan kissan kanssa ei ole tarpeeksi pitkä. Kalle huusi ikäväänsä puolitoista viikkoa, kun jouduin sairaalaan. Oma huutoni ei kuulu ulospäin, enkä tiedä, milloin se loppuu.

Ei, en ole lakannut rakastamasta. 

Sydämeni on vain painunut syvemmälle,

sen laulu soi tummemmin,

ja joskus iltaisin,

kun hiljaisuuden huivi kietoo meidät,

se helähtää niin kuin hellät sormet koskettaisivat,

tai kipu.

– Matti Paloheimo –