Kansikuvapojaksi

Burmayhdistyksen lehden Burmapostin kesänumero ilmestyi, ja lehden kannessa kiljuu Toivo. Lehteen oli tulossa juttu valjastelusta ja häkkiulkoilusta, ja tähän teemaan oli tarkoitus ottaa sopiva kansikuva. Mielessä oli tämä alkukeväinen kuva, jossa Toivo kertoo mielipiteensä valjaissa ulkoilusta:

Saisikohan Toivosta uuden vastaavanlaisen kuvan, jossa tausta olisi juhannuksen tienoilla ilmestyvään lehteen sopivampi, kesäisempi? Toivo valjastellessaan yleensä kiljuu ja kiljuu ja kiljuu… siksipä uuden tällaisen kuvan ottaminen ei luultavasti ole temppu eikä mikään. Ei siis muuta kuin Topi valjaisiin, kuljetuskoppaan ja autoon ja auto lähimmän metsäpolun varteen.

Kuvaaminen alkakoon. Kunhan Toivo ensin tulee pois havujen takaa.

No niin. Päästiin polulle, ja pihinä alkoi. Mutta ei tämmöinen sivukuva kelpaa.

Pihinä taukoilee. Topi on kaunis ja kuvauksellinen, mutta nyt haetaan sitä "suu auki ja silmät kiinni" -kiljumiskuvaa. Tämä ei käy.

Njoo… joo, lähenee. Tämä ei kuitenkaan kelpaa.

No nyt meni silmätkin kiinni jo, mutta suu ei ole tarpeeksi auki. Ei kelpaa.

Kiljuminen jatkuu, mutta vielä on silmät auki ja suu vähän liian kiinni. Asentokaan ei ole hyvä. Ei kelpaa.

Nyt ollaan jo lähempänä totuutta! Topi alkaa kyllästyä polulla "kulkemiseen" (kulkisikin!), ja suu aukeaa isommin. Silmät vielä auki… Ei kelpaa.

Ei kelpaa!

Kiljuu, kiljuu, pihisee, pihisee… uteliaana kurkottelee. Kuva ei kelpaa.

Puunrungolla olisi hyvä poseerata! Mutta ei… tämä ei kelpaa.

Nyt menee jo silmätkin vähän kiinni. Hyvä Topi! Pitäisi kyllä pystyä vielä parempaan. Tämä ei kelpaa.

Hmm… ei kelpaa.

Silmät kiinni, mutta niin on suukin. Ei kelpaa.

Ja taas molemmat auki. Ei kelpaa.

Mitä tapahtuu? Onko joku tulossa?

Ei siellä tainnut mitään olla. Kiljunta jatkukoon. Mutta kuvassa silmät auki. Ei kelpaa.

Eipä kuullutkaan Toivo väärin äsken. Jotain tapahtuu, Toivon mielestä jotain huolestuttavaa. Vastaan oli tulossa kaksi labradorinnoutajaa. Niiden omistaja huokaisi helpotuksesta, kun sanoin, että Toivo on valjaissa, kun olin ensin tervehtinyt ja kertonut, että olen liikkeellä kissan kanssa. Koirat olisivat ilmeisesti rykäisseet vapaana kulkevan kissan perään. Väistettiin tässä polulta riittävän matkan päähän, ja koirat pääsivät turvallisesti jatkamaan matkaa. Samoin me.

Jokohan keskityttäisiin taas kuvaamiseen? Mutta eikö enää kiljututa?

Tässähän onkin ihan mukavaa. Aurinko lämmittää, ja sammaleisella kivellä kelpaa vähän loikoilla. Saadaankohan me ollenkaan kansikuvaa?

Matka jatkuu. Nyt alkaa olla jo oikea meininki. Silmät kiinni, mutta pihinä on liian pientä ja suu vain raollaan. Ei kelpaa.

Tässä puunrungolla olisi hyvä paikka. Mutta kuva ei kelpaa.

Kiljuu ja pihisee, mutta silmät auki. Ei kelpaa.

Ulvotaan sutena, ei kelpaa.

Kaunis, kaunis punainen burmankissa. Upea ja hieno Toivo. Mutta kuva ei nyt ole sellainen, mitä haetaan, vaikka kaunishan tällainenkin kansi olisi. Nyt haetaan huumoria mukaan. Näin seesteinen poseeraus ei tällä kertaa kelpaa.

Kiljuu, kiljuu. Mutta ei. Ei kelpaa.

Kiljuu, ei kilju, kiljuu, ei kilju… Ei kilju. Ei kelpaa.

Kiljuu… Siinä se on! Silmät kiinni, suu auki, korvat iloisesti sivuilla, kuono kohti kameraa, mukava asento, kiva paikka puunrungolla, aurinko paistaa, ympäristö viheriöi…

Kansikuva on saalistettu! Hyvä Toivo!

Huh, olipahan urakka. Pidetään pieni tauko.

Ja jatketaan matkaa.

Istahdetaan vielä kissapatsaana tai hattivattina ihmettelemään, oikeastaan ihan tyytyväisenä. :)

Niin Toivosta tuli kuin tulikin kansikuvapoika.

Eipä satunnainen Burmapostin lukija tiedäkään, millainen valokuvanmetsästysreissu tämänkertaisen lehden kansikuvan takana on. :)

Uusia lenkkimaastoja etsimässä

Vaikka kesälläkin on myös kiireitä, niin silti onneksi välillä löytyy aikaa valjaslenkkeilyyn. Lähinnä valjastelemassa on käyty Helgen ja Veikon kanssa, koska ne siitä eniten nauttivat. Toivollekin silloin tällöin yritetään näyttää, että valjastelukin on ihan kivaa, mutta ei se oikein vieläkään sen hienoutta ymmärrä. Sulo taas on muuttunut vanhemmiten (vaikka täytti vasta kolme) aremmaksi eikä enää kulje innoissaan ja rentona valjaissa vieraassa paikassa, kuten vielä viime kesänä. Se on tosi harmillista, mutta kissan ehdoilla täytyy mennä. Jos Sulo ei enää halua lähteä lenkille, en sitä siihen pakota. Sulo viihtyy hyvin häkissä, ja nyt tätä kirjoittaessani se istuskelee terassilla ja katselee oravia.

Jos Sulo on arka ja hyvin herkkä poika, niin Helge on ihan toista maata. Sen voi kaapata mukaan ja lähteä lähes mihin tahansa. Viime aikoina onkin käyty etsiskelemässä uusia lenkkimaastoja, kun se yksi polku oli tuhottu niin, ettei sitä voinut enää käyttää. Yksi mahdollisuus löytyi ihan uudesta suunnasta. Autolla paikalle, auto parkkiin ja Helgen kanssa tutkailemaan.

Tie oli autoilta suljettu puomilla, mutta se oli melko tylsä. Suora tie, molemmin puolin rehevää kasvillisuutta. Kuljettiin palan matkaa sinne ja pian käännyttiin takaisin.

Hienosti kulkee Helge.

Tämä oli niin tylsä paikka, ettei tänne taideta tulla takaisin. Vähän matkan päässä oli toinen tienhaara, joka näytti kiinnostavalta. Siihen ei saanut autoa ihan lähelle, vaan auto piti jättää muutaman kymmenen metrin päähän, josta oli käveltävä asfaltoidun, liikennöidyn tien reunaa. Eipä hätää, Helgen kanssa se ei ole ongelma. En kuitenkaan antanut Helgen kävellä autotien viertä vaan kannoin sen kävelyreitin alkuun olkapäällä. Siinä Helge matkustaa konkarina rauhallisesti, vaikka pari kertaa oli nyt vähän sitä mieltä, että haluaisi käyttää omia jalkojaan. Ja kohtahan se jo sai.

Tämä pikkuinen tienpätkä johti jonnekin, enkä vieläkään tiedä, mihin, koskapa tätäkään ei kävelty kovin pitkälle. Metsän halki tie vei, mutta kuinka suuren metsän ja kuinka kauas, sitä en tiedä. Alkumatkasta saatiin kuitenkin Helgen kanssa nähdä taas ihmisyyden ytimeen.

Kissan mielestähän tällaiset roskaröykkiöt ovat kiinnostavia, ja Helge olisi halunnut mennä näitä rojuja tutkimaan. Olin eri mieltä ja kannoin Helgeä jonkin matkaa, että päästiin tästä ohi ja voitiin edetä tietä pitkin.

Hyvin kuljettiinkin, häntä pystyssä sujuvasti eteenpäin.

Maasto on sinänsä ihan kivannäköistä täällä. Mitä pidemmälle käveltiin, sitä huonokuntoisemmaksi (= viehättävämmäksi, polkumaiseksi) tie muuttui, mikä kertoo siitä, että ainakaan minkään talon tai mökin pihaan tämä tie ei vie. Postilaatikkoakaan ei missään näkynyt. Voi kuitenkin olla, että jää mysteeriksi, mihin tie johtaa, koska tuskin viitsin lähteä tänne ilman kissaa eikä tämä ehkä ole toisen käymisen arvoinen paikka kissankaan kanssa.

Välillä on ihailtava Helgen hienoja valjaita, jotka niin kauniisti sointuvat keltaisiin silmiin. :)

Tänne ei kävelty kovin pitkälle, koska jonkin matkaa kuljettuamme Helge päätti kääntyä takaisin. "Ei täällä mitään ole", se ehkä päätti, ja lähti kohti isoa tietä. Matkalla metsästeltiin sammakkoa.

Tännekään siis tuskin tullaan toista kertaa, koska auto pitää jättää sen verran kauemmaksi eikä Helge tuntunut olevan erityisen innoissaan vaikka eteenpäin kulkikin, kuten aina. Veikon kanssa en uskalla yhtään kulkea autotien viertä, Sulosta puhumattakaan (ja Toivo nyt on ihan toivoton!). Helge on hyvä polkujen koekulkija: rohkea ja hyvä kävelemään valjaissa.

Toinen uusi polku lähti läheltä sitä paikkaa, jossa oli hiljattain jouduttu todistamaan metsän täystuhoa. Toiveikkaana lähdin kulkemaan, tällä kertaa ensin Veikon kanssa, koska tienoo on melko rauhallinen. Ensimmäisestä kuvasta voinee päätellä, mihin täälläkin törmättiin.

Veikko nousi tuoreelle kannolle, joka oli niillä kohdin, jossa polku katosi. Saatiin kävellä alkumatka polkua pitkin, kunnes polun tilalle tulivat rumat jäljet. Täällä ei ollut metsää kaadettu ympäriltä, mutta jollain hirviökoneella täälläkin oli liikuttu. Näitä jälkiä risteili täällä moneen suuntaan, ja yritin Veikon kanssa kulkea niistä muutamaa pitkin toivoen, että löydettäisiin oikea polku, joka veisi meidät oikeaan metsään. Mutta polkua ei ollut missään.

Palattiin takaisin lähtöpaikkaan eli siihen kohtaan, mistä lähti se polku, jolla oli aiemmin kuljettu ja joka päättyi täystuhon alueeseen. Tätä voitaisiin sentään kävellä edestakaisin jonkin matkaa. Veikko kulki hienosti kuten aina, vaikka välillä pitikin hyökkäillä metsän puolelle jonkin saaliin kimppuun.

Veikon jälkeen oli ihan pakko lähteä Helgen kanssa samaan paikkaan. Joskus on hiukan hankalaa, kun ottaa yhden kissan ja jättää toisen odottamaan. Helge ja Veikko ovat kumpikin niin innokkaita, että naulassa roikkuvien valjaiden hipaisukin saa ne yleensä innostumaan ja pyörimään levottomina. Kun tultiin Veikon kanssa takaisin, Helge oli niin mahdoton, ettei sitä voinut jättää lenkittämättä. Ei kun kissa kyytiin ja valjastelupaikalle.

Yritin ottaa Helgestä kuvan, jossa se katselisi menosuuntaan. Se olikin hiukan hankalaa, koska Helge aina kääntyi ja tuli luokse.

Yhden sellaisen kuvan sentään sain otettua.

Käveltiin polkua vähän matkaa edestakaisin. Mennessä kuljettiin Helgen tahtiin: enimmäkseen hissukseen kävellen ja tutkaillen ja välillä pysähdellen. Helgen pitää haistella kaikki mahdolliset risut ja heinänkorret. Takaisin käännyttyä testasin, miten hyvin Helge seurailee. Lähdin marssimaan hyvää vauhtia eteenpäin, ja Helgehän lähti samaan tahtiin. Se oli jäänyt jotain haistelemaan, ja kun lähdin liikkeelle, oli Helge pian vauhdissa ja käveli rinnalle kuin paraskin seuraamaan opetettu palveluskoira. Otin muutaman juoksuaskeleen, ja Helge lähti myös juoksuun, tällä kertaa ohi muttei hurjasti säntäillen, niin kuin Veikko, vaan rauhallisen innokkaana.

Toisella kertaa nähtiin Helgen kanssa täällä koiria. Oltiin juuri tulossa polulta autolle päin, kun vastakkaisesta suunnasta tuli kaksi ihmistä ja kaksi koiraa. Tapani mukaan tervehdin ihmisiä jo kaukaa sanomalla "Hei, mulla on kissa täällä", ihan sen takia, että koiraihminen ehtisi ajoissa reagoida siihen, että vastaantulija on valjaissa kulkeva kissa. Otin Helgen olkapäälleni ja kävelin kohti autoa. Koirat näyttivät olevan melko innokkaita ja hyppivät meitä kohti, vähän haukkuivatkin. En halunnut niitä sen enempää hermostuttaa vaan päätin laittaa Helgen autoon. "Kivasti se pysyy sun olkapäällä", sanoi toinen koiraihmisistä. Niinhän Helge pysyy. Se on semmoinen luottokissa. Rauhallinen, luottavainen ja luotettava. Jos olisin ollut tilanteessa Veikon kanssa, olisin lähtenyt kävelemään toiseen suuntaan enkä yhtään koiria kohti. Koirat olivat onneksi kytkettyinä ja hallinnassa.

Veikko on käynyt myös merenrannalla sudenkorentoja metsästelemässä. 

Toivon kanssa on yritetty käydä tutulla junaradanpohjan lenkillä, että Toivo saisi juosta vapaana ja purkaa energiaansa, mutta se on nyt melko toivotonta. Polku kulkee korkeassa heinikossa, ja maasto on niin rehevää, että kun Toivo päätti pyrähtää polulta ryteikköön, se oli ihan hetkessä näkymättömissä. Onneksi Toivo kiljahtelee mennessään ja sen pannassa on kulkunen. Siispä tiesin kuitenkin, missä Toivo liikkuu, vaikken sitä nähnytkään. Ja onni on sekin, ettei Toivo juokse karkuun karkaamisen ilosta vaan ilosta muuten vaan, ja se antaa kyllä kiinni. – Kunhan sen ensin löydän ja pääsen rymistelemään risukon läpi puunrunkoesteiden yli sen luokse. Näillä lenkeillä kuvaaminen näin kesäaikaan on ihan mahdotonta.

Sulon kanssa yritetään vielä päästä siihen, että valjastelu olisi uudelleen kivaa. Viime vuonnahan se vielä innoissaan kulki valjaissa, kun sen kanssa muutamassa paikassa kävin, mutta myöhään syksyllä alkoi näkyä merkkejä siitä, ettei se enää oikein nauti siitä. Sulon kanssa valjastelupaikan pitäisi olla sellainen, missä ei ole mitään pelottavaa tai yllättävää. Sulo ei myöskään nauti kanniskelusta, joten olisi myös hyvä, jos sitäkin voisi mahdollisimman paljon välttää. Nyt otetaan ihan rauhallisesti ja edetään hissukseen.