keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Sulon valjaslenkki ja muuta kivaa

Sulo pääsi valjaslenkille. Kaappasin sen autoon ja ajoin läheisen metsäautotien alkuun. Sen tien varrella oli ojan puolella traktorinrengas, joka alkuun Suloa vähän jännitti, mutta kun rohkaisin ja kerroin, ettei rengas ole vaarallinen, Sulo meni sitä tutkailemaan.



Vuoden ensimmäinen valjaslenkki oli kovin lyhyt. Sulo käveli hetken sinne...


…pysähtyi...


…ja lähti takaisin. Ei haittaa, vaikka lenkki jäi lyhyeksi. En halua pakottaa Suloa kävelemään yhtään enempää kuin se itse haluaa kulkea. Kissan ehdoilla ja kissan vauhtia kuljettiin se mikä kuljettiin. Ensi kerralla ehkä pidemmälle! Sulo kulki iloisesti ja halukkaasti tämän pienen matkan, ja niin on hyvä.



Helge ja Toivo kävivät tutulla junaradanpohjan lenkillä. Toivo tosin karkasi alkuvaiheessa ryteikköön, josta sen kaappasin kyytiin ja kannoin pellolle.




Myyrä?


Pellolta tultiin polun päähän ja polkua pitkin pihaan. Hurjan spurtin (jota ei tietenkään ole kuviin ikuistettu) jälkeen Toivo nousi puuvajan katolle.



Katolta näkee kauas, ja tällä kertaa nähtävänä oli tuttu mutta aina kiintoisa otus.


Helgen kanssa on aina mukava lähteä lenkille. Tutulle polulle suunnattiin taas.


Helge käveli itse pellolle polun päästä ja otti muutamat pikku pyrähdykset sinne ja takaisin.



Vieläkö mennään eteenpäin? Tassuja jo vähän paleltaa. Eikö jo käännyttäisi takaisin?


Helgen toiveiden mukaan lähdettiin tulosuuntaan. Tässä on aina hyvä ottaa kunnon spurtti.



Pihaan päästyä Helgeläinen kävi kolkuttelemassa myyrän ovelle puuvajan luona, mutta myyrä ei Helgen harmiksi tällä kertaa ollut paikalla.

Veikko oli edellisenä päivänä käynyt oman lenkkinsä (ilman kameraa…) eikä nyt ollut ollenkaan lähdössä ulos. Ei joka päivä tartte juosta ja riekkua ulkona. Veikon lenkki olikin eilen hurja: se juoksi junaradanpohjan polkua molempiin suuntiin aivan päättömästi hirmuista vauhtia. Kotiin päin tullessa se taas säntäsi juoksuun noin puolestavälistä polkua ja kääntyi ennen puroa takaisin: mihin jäit? Ja taas kerran kannoin sen siitä kohtaa lopun matkaa sisälle asti.

Kissan kanssa lenkkeily on ehkä mukavinta puuhaa, jonka tiedän. Ilo tarttuu.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Heinikossa rapisee...

Taas on taivas paksussa pilvessä, vettä sataa, on harmaata, lauhaa ja kurjaa. Kaikkea muuta kuin helmikuussa kuuluisi olla. Vielä pari päivää sitten oli vähän paremmin. Aurinko ei paistanut mutta oli sentään pikkupakkanen ja pilviverho ohuempi, saatiin vähän valoa. Ja koska tuli tilaisuus, niin kissat pääsivät lenkille – Suloa lukuun ottamatta, kun paimentava hanki on kadonnut. Kahtena päivänä käytiin, ja ensimmäisellä kerralla oli kamerakin mukana iloa todistamassa.

Lenkitysjärjestys on meillä aina sama: ensin pääsee Toivo, Toivon jälkeen Helge, Helgen jälkeen Veikko, jos Veikko haluaa. Jos olisi lunta ja pakkasta, Sulo pääsisi viimeisenä, tai jos olisi lämpimämpää, Sulo saattaisi päästä valjaslenkille automatkan päähän.


Toivon ensimmäinen lenkki oli melkein pelkkää haistelua. Pitkän aikaa on ollut niin kurjia ilmoja, märkää ja kurjaa, että on voitu ulkoilla vain terassilla, ja polulle on sinä aikana ehtinyt tulla paljon uusia hajuja.



Jotain rapinaakin heinikosta kuului. Olen ymmärtänyt, että nyt olisi pöllöjen iloksi paljon myyriä, ja siksi uskoisin, että Toivo kuuli peltomyyrän askelten töminän.



Seuraavan päivän lenkillä Toivo jälleen kuuli rapinaa heinikosta. Kun ääni liikkui heinätupsun kohdalta lumen alle, Toivo hyppäsi ilmaan ja tömähti lumeen kuin saalistava kettu. Lumi oli kuitenkin niin kovaa, ettei neljän kilon painoinen kissa saanut hangentapaista rikottua, ja saalis jäi saamatta.

Jäätiköllä ennen pikku puroa Toivo mietti, miten tästä voisi kulkea tassujaan kastelematta. Liukkaus ei ollut niinkään syy, miksi tässä piti näin taiteilla, vaan jään päällä oli vähän vettä. Tästä Toivo pääsi hyvin ohi, mutta puro oli niin leveä, etten alkanut houkutella Topia hyppäämään sen yli. Ei oikein ollut hyvää ponnistuspaikkaa, ja oli todennäköistä, että tassu olisi kastunut. Niinpä Toivo kulki puron yli ihmissiltaa pitkin.


Pihassa vähän ennen kissanhäkkiä on vanha omenapuu, jonka rungot ovat painuneet vaakasuoraan. Se ei ollut tuottanut minkäänlaista satoa vuosikausiin, ja siitä katkottiin oksat niin, että siitä tulisi hyvä kiipeilypuu. Huonosti on puu kelvannut kiipeilemiseen, mutta välillä siihen sentään noustaan, kuten Toivo tällä kertaa. Ohutta runkoa pitkin piti mennä melkein päähän asti.


Kääntyminenkin onnistuu. Häntä tasapainottaa.


Vuonna 1995 kun Kallen hankintaa suunniteltiin, oli jokseenkin itsestään selvää, että burmankissa, joka meille muuttaa, on ruskea. Kalle olikin kauniin ruskea, sen turkki kiilsi kuparisena. Toivoa en valinnut värin perusteella lainkaan, mutta jos nyt olisin burmanpentua ostamassa, en voisi ohittaa punaista poikaa. Kuvissa Toivon väri ei pääse kunnolla oikeuksiinsa: Toivo on silmiini maailman kauneimman värinen! Olen ymmärtänyt, että punaisen pitäisi olla punaisempi kuin Toivon punainen: Toivo kun on sen verran vaalea, että kutsun sitä kermatuulihatukseni. Jokainen väri on omalla tavallaan hieno, mutta Toivon punaista kauniimpaa ei vain ole.


Jos punainen burma on ulkonäkönsä puolesta ykkönen, niin sininen burma on luonteeltaan varsinainen persoona. Rasmus oli sellainen, ja hyvin samaan tapaan omanlaisensa persoona on myöskin Helge. Toivo haisteli polunviertä pitkän tauon jälkeen, ja Helge ensi töikseen kirjoitti omat viestinsä muille polun kulkijoille. Hegulaisen toimitus on tärkeä.


Myyriä taisi olla liikkeellä Helgenkin lenkin aikana. Heinikosta ääni kuuluu hyvin, mutta useasta yrityksestä huolimatta myös Helge jäi ilman saalista.





Olisikohan se sittenkin päästäinen?


Helge on tyyni, mukautuva, sopeutuva, luonteeltaan kingi (vaikka joutuu nykyään hiukan siirtymään sitä isomman oikeudella väistättävää Suloa) ja hyvin älykäs. Nuorena fiksu, vanhana ehkä liiankin viisas. Helgen kanssa pitää pitää varansa: sille ei ehkä kannata antaa pikkusormea. Mitä seuraa siitä, jos kissa on sitä mieltä, että se tietää kaiken paremmin? Helge on jo kokenut kaikenlaista ja tietää yhtä ja toista, ja sen kanssa luultavasti päästään kaikenlaisiin seikkailuihin, joihin se uteliaana ja rohkeana mielellään antautuu.



Fiksu tai ei, merkkailujen, haistelujen ja metsästelyjen jälkeen Helgellä riitti virtaa yhtäkkiseen hurjaan spurttiin, ja kamera ei siihen ehtinyt mukaan. Jihuuuuuu!


Toisen spurttikuvan rajaus on alkuperäinen niin kuin edellisenkin. Kuvan sumeudesta huolimatta Helgen Helge-ilme näkyy. Helge on Helge.


Jäätikkö ei Helgeä juuri hetkauta. Ihmissiltaa pitkin sekin tämän jälkeen kulki puron yli.


Helgen ja Toivon lenkkien jälkeen päätin kokeilla, suostuisiko Veikko yhtään kävelemään ulkona. Kylmyys on sille yleensä melko vastenmielistä, ja se viihtyykin talviaikaan aika hyvin sisällä eikä kaipaa ulos muuten kuin terassille lintuja ja oravia katselemaan. Lenkin alku oli hiukan haparoivaa, mutta Veikko näytti iloiselta ja kulki mielellään, mikä ei ehkä aivan jokaisesta kuvasta kuitenkaan välity.


Haistelu on pienenkin mielestä tärkeää puuhaa.


Veikko kulki iloisesti häntä pystyssä junaradanpohjan polun päähän ja sukelsi kuusen alle. Tavallisesti Veikko viipyy kuusen alla jonkin aikaa, haistelee ja tutkailee, mutta nyt se tuli sieltä vähän alaoksia nuuhkaistuaan pois ja lähti määrätietoisesti kävelemään pellolle, jonne laskeudutaan polun päästä ja jossa on käyty kesällä juoksemassa ja myyriä metsästelemässä. Pellolla oli sopivasti pälviä niin, että Veikon ei tarvinnut askeltaa lumessa.


Välillä pitää kulkea kieli keskellä suuta. Lumisia kohtia on aika paljon vielä. Onneksi nyt oli pakkasta sen verran, että maa oli vähän jäässä. Märkä maa olisi vielä kylmemmän tuntuinen kuin jäinen.


On Veikolla levollisempikiakin ilmeitä, vaikka se monesti näyttää aivan puusta pudonneelta pöllönpoikaselta.






Veikko kulki melko pitkälle, kunnes pysähtyi ja ilmeisesti totesi, että alkaa tulla hiukan kylmä. Käännyttiin takaisin, ja kannoinkin Veikkoa palan matkaa, mutta ei se malttanut matkustaa sylissä vaan halusi itse kävellä, eikä kävelykään riittänyt: kun laskin Veikon maahan polun päässä, Veikko käveli muutaman metrin ja lähti sitten hurjaan juoksuun. Se säntäsi polun puoleenväliin ja vähän sen yli ja sen jälkeen jäi ihmettelemään, miksen tullut perässä, ja kääntyi takaisin. Turha kuvitella, että siitä päättömästä pyrähdyksestä olisi voinut edes yrittää ottaa yhtäkään kuvaa.

Kun ehdin Veikon luo, loppumatka purolle kuljettiin ihan rauhassa. Jäisen kohdan yli Veikko kulki hienosti, mutta puron kohdalta nostin Veikon syliin ja kannoin suoraan sisälle asti.



Lenkkien jälkeen virtaa vielä riitti, mutta kun oli leikitty ja kunnolla syöty, oli uni sikeää ja hyvää. Mikä voisi olla hienompaa kuin käyttää kissat lenkillä ja nähdä, miten ne kömpivät nukkumaan väsyneinä, kylläisinä ja tyytyväisinä?

Paitsi Sulo. Sulon kanssa leikittiin erityisen paljon burmapoikien lenkkien jälkeen, mutta eihän sisällä leikkiminen mitenkään korvaa ulkona kulkemista haisteluineen, myyränmetsästyksineen ja pikku spurtteineen. Näin vain kuitenkin joutuu nyt tekemään. Valjastelu pihassa ei ole enää Sulon mieleen, eikä Sumppia voi enää vapaanakaan ulkoiluttaa ilman hankea. Odotellaan siis lumentuloa (vieläkö sitä voisi tulla?) ja lumentulon jälkeen sen sulamista ja riittävän lämmintä ilmaa pitkän valjaslenkin tekemiseen. Siihen asti Sulo joutuu harrastamaan lähinnä penkkiurheilua.