Metsässä loikiskelua, osa 1: Helge

Kyljysten eli veljesten eli Helgen ja Toivon kanssa on vuosien aikana kuljettu junaradanpohjan polulla niin, että valjaita ei ole tarvittu. Joskus on vähän karkailtu ryteikköön, mutta melkoisen luotettavia pojat ovat. Nyt kun junaradanpohjan polku on toistaiseksi käyttökelvoton, tuli aika testata veljesten luotettavuus metsässä, jonka reunaan ajetaan autolla. Tällaiset lenkit eivät ole ihan jokapäiväistä herkkua: viikonloppuisin ei uskalla lähteä, kun on suurempi riski törmätä muihin kulkijoihin. Viikolla taas harvemmin on aikaa. Onneksi hiljattain oli.

Helge oli ensimmäinen. Alkuun kuljettiin valjaissa, mutta kun oltiin päästy hyvän matkaa autolta ja edessä oli selkeä polku, vieläpä tuttu sellainen, tuli aika vaihtaa valjaat pantaan. Ja sitten mentiin!

Helgellä oli alkumatkasta hyvin virtaa ja intoa, ja vähän jännittikin, mikä hännän koosta näkyy.

Oli pilvinen sää ja metsässä melko hämärää.

Mikä ihme siinä on, että kissoilla on tällaisilla lenkeillä aina paljon asiaa? Kalle-vainaa ei juuri kommentoinut, eikä nykykissoista Veikko, mutta kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän äänessä, kun kuljetaan. Rasmushan kommentoi aina melkein koko matkan, vaikka se todellakin nautti retkistä. Helgelläkin on sanottavaa.

Tässä on jo tehty pieni silmukkamainen lenkki metsässä ja ollaan tulossa takaisinpäin.

Vähän tuntuu Hegulainen kyselevän: "Onko vielä pitkä matka?"

Kyllä se kuitenkin jaksoi hyvin kulkea. Olisihan se päässyt olkapäälle matkustamaan, jos olisi kerta kaikkiaan väsähtänyt. Mutta kyllä kissalle omin jaloin kävely hyvää tekee.

Vasta ihan loppumatkasta oli aikaa ja malttia pysähtyä ruohoa syömään.

Lenkki kesti vähän reilun tunnin, ja se oli hyvä lenkki. Helgen jälkeen seuraavana päivänä oli Toivon vuoro. Mitenköhän se kulkee vapaana metsässä? Lähteekö karkuun?

Veikosta pitää saada kuva

En enää tee burmayhdistyksen Burmaposti-lehteä, mutta lupasin toimittaa syysnumeron kanteen kuvan. Parisen vuotta sitten oli Toivo lehden kannessa, ja kirjoitin silloin jutunkin kansikuvanmetsästysreissusta: Kansikuvapojaksi. Topi olisikin melko helppo kuvattava, samoin veljensä Helge, mutta en nyt halunnut lähettää kansikuvaehdokkaaksi kuvaa samasta kissasta enkä sen veljestäkään. Niinpä vaihtoehtoja oli jäljellä vain yksi: Veikko.

Veikko!

Veikosta ei ihan noin vain otetakaan hyvää kuvaa! Veikon kanssa kun kulkee ulkona, sitä ei ensinnäkään nykyään voi missään tapauksessa päästää irti valjaista. Noh, eiväthän valjaat kuvaa pilaa, nehän vain kertovat siitä, että kissa ulkoilee turvallisesti. Valjaat eivät ole ongelma, mutta kissa on. Veikko ei yleensä ole hetkeäkään paikallaan! Jos se ei säntäile mielivaltaisesti (tai -puolisesti) sinne tänne, se kuitenkin vaeltaa ja loikiskelee. Jos sen laittaa johonkin kivaan paikkaan, se ei siinä pysy puolikasta punaista sekuntiakaan. Nyt pitäisi kuitenkin Veikosta saada kuva. Eikä mikä tahansa kuva, vaan lehden kanteen sopiva kuva. Ei ole helppoa!

Kaukaisena haaveena siinsi ajatus kuvasta, jossa olisi kauniisti kauniissa valossa kissa, etualalla tai lähellä puolukanvarpuja punaisine marjoineen ja kauniisti kukkivaa kanervaa. Ajatella, jos sattuisi vielä komea herkkutattikin kuvaan, oi jee! No, sellaista kuvaa en oikeasti kuvitellutkaan saavani, mutta jospa edes jonkun, jossa olisi vähän syksyn fiilistä jo, kun lehti ilmestyy syksyllä.

Ei muuta kuin kissa autoon ja autolla vähän matkan päähän paikkaan, josta päästään kulkemaan kalliolla ja metsäpolulla. Kalliolla kasvaa kanervaa, sen laidalla puolukkaa, ja polulla on metsän tunnelmaa. Mentiin siis sinne, missä aiemmin käytiin Helgen ja Toivon kanssa.

Paikallaan se ei tietenkään pysy, mutta se käveli! Ei mennyt siis hurjaa vauhtia sinne eikä varsinkaan tänne.

(Seuraavasta kuvasta ei ole lehden kanteen, siinä kun pitää olla pystykuva. Mutta otinpa sivukuvankin, kun sattui sopiva valo ja tausta.)

Pysyisiköhän Veikko kelopuun oksalla hetkeäkään?

Sehän pysyi siinä jopa pari hetkeä. :)

Kalliolta ei liiemmin kuvia tullut, siis sellaisia, joita voisi ajatellakaan lehden kanteen. Sitten polulle... josta tuli vähän turhan tylsä kuva.

Tjaa, enpä tiedä.

Tässä olisi kanervaa, vain puolukat ja herkkutatti puuttuu.

Ja kanervaa. Mutta onpa tylsä asento ja ilme.

Olikohan heinäsirkka vai mikä, joka Veikkoa noin kiinnosti? Tätä en kyllä tarjoa kansikuvaksi.

Junan ääni kuuluu.

Automatkan takaa tuli ehkä muutama ihan kivahko kuva, mutta halusin vielä lisää valinnanvaraa tarjolle. Kävin Veikon kanssa vielä pihassa valjastelemassa. Kasvihuoneelle pysähdyttiin, sen kiveyksellä Veikko malttoi olla vähän aikaa paikallaankin. Väärin päin tosin.

Kääntyi se sentään oikein päin ja pystyyn. Nyt olisi vähän syksyäkin kuvassa, kun otin pihlajasta muutamia marjaterttuja somisteeksi.

Yllättävän pitkään Veikko kiveyksellä oleili eikä lähtenyt enää säntäilemään. Ehkä kalliolla ja metsässä kuljeskelu sitäkin oli vähän väsyttänyt?

Veikon kuvaaminen on yleisesti ottaen kaikkein vaikeinta. Nyt oli silti saatu muutamia ihan kelpo kuvia, joita saatoin lähettää tarjolle lehden toimitukseen. En tiedä, onko kansikuva jo valittu, mutta ilmeisesti joku näistä kelpaa. En halua etukäteen tietää, millainen Veikko lehden kantta koristaa, ja pyysin, ettei minulle sitä kerrota. Se saa olla sitten yllätys, kun lehti kolahtaa postiluukusta. :)

Kyljysten yhteislenkki

Sulon ja Veikon lenkin jälkeen käytiin kyljysten eli veljesten eli Helgen ja Toivon kanssa yhteislenkillä. Pari edellistä kertaa yhteislenkki oli sujunut ihan hyvin, ja nyt olivat toiveet korkealla. Kuljettaisiin pitkin kalliota, josta päästäisiin polulle, ja polkua mentäisiin pitkälle sinne ja takaisin. Mutta kissan kanssa ei aina suunnitelma toteudu. Helge ei suostunut kävelemään mihinkään! Tai suostui: heti, kun sen laski maahan, se lähti kulkemaan takaisin autoa kohti. 

Onko ihan pakko?

Velipojan kanssa kulkeminen ei ollut Helgen mielestä yhtään kivaa. Niinpä nostin sen olkapäälle, ja Toivo sai yksinään kulkea pitkin polkuja. Käy se näinkin, mutta harmitti.

Toivo on aika helppo kuvattava, kun sen voi jopa laittaa johonkin kohtaan kököttämään ja räpsiä siitä sitten kuvia. Tietenkään sekään ei takaa, että kuva onnistuu, mutta ainakin Topi malttaa jonkin aikaa pysyä paikallaan.

Toivo jaksoi melko pitkään istua mättäällä, kunnes päätti, että nyt riittää. Ja se halusi kyytiin. Juuri ennen olkapäälle hyppäämistä...

Kun Toivo oli hypännyt olkapäälle, laskettiin Helge maahan – ja sehän käveli! Näinhän se sujuu! Pojat saavat kävellä vuorotellen: kun toinen on kyydissä, toinen suostuu kävelemään ja päinvastoin. Ihan kiva lenkkihän tästä sittenkin tulee.

Välillä pitää kokeilla yhteiskävelyä. Yhteis-oleiluksi se oikeastaan meni, mutta oltiin sentään jo sen verran kaukana autolta, ettei Helge enää päättäväisesti lähtenyt marssimaan pois.

Kaatuneen puun rungolla.

Toivo oli kävellyt tähän suuntaan, nyt saisi Helge kulkea takaisinpäin.

Ja hyvinhän se nyt käveleekin! Se jopa melkein pyrähteli juoksuun.

Taas kyljykset kuonokkain. Eteenpäin ei nyt juuri kuljeta, mutta ollaan välillä molemmat maassa.

Äsken oli lähdetty polulta pois ja kuljettu pitkin kallioita ja jäkälikköjä. Kun tultiin takaisin polulle, lähti Helge viemään polkua eteenpäin, ei takaisin autolle. Kyllähän se vain sopii! Vähän matkaa kuljettiin, ja Toivokin käveli perässä. Topi sitten päätti kääntyä polulta pois ja mennä tutkailemaan kivenkoloa.

Hegulainen perässä.

Juuri kun oltiin päästy mitä hurmaavimpaan metsään, jossa sammal on vihreää ja tunnelma mitä hienoin, kävi vanhanaikaisesti: kameran akusta loppui virta. Olin lähtiessä kahden vaiheilla: otanko vara-akun vaiko enkö, ja ratkaisu oli selvästi väärä. No onhan tässäkin jo kuvia kerrakseen.