Elämyksiä

Meillä on taas ollut kaikkea muuta kuin tylsää. Häkistä saatiin saaliiksi hiiri, ja Helge sai harrastaa elämyslähimatkailua.

Hiirulaisen saalisti Toivo.

Toivo pystyi pitämäänkin saaliinsa pitkään, ennen kuin sen vei ensin Veikko ja lopulta Sulo, joka sen myös söi. Vaikka Topi koetti olla hurjana, ei se onnistunut olemaan tarpeeksi pelottava, ja niinpä Veikko pääsi hiirulaisen nappaamaan. Veikolla saalis oli jonkin aikaa, ja jos Veikko olisi päättänyt sen pitää, sitä ei olisi kukaan voinut viedä. Sulo koetti tulla hiirtä Veikolta ottamaan, mutta kun Sulo lähestyi, Veikon tassu heilahti saman tien, ja sitä Sulo kunnioitti. Veikko on pieni kooltaan, mutta koko hämää: Veikko ei ole mikään nössö, sillä on iso ego. Veikkoa ei kuitenkaan hiiri kiinnostanut tarpeeksi, ja niinpä Sulo näki tilaisuutensa tulleen ja sai vihdoin herkullisen hiirulaisen itselleen.

Helge ei hiirenmetsästykseen juuri osallistunut. Kerran se koetti vähän lähestyä hiirtä, kun oli huomannut, että kaikkien muiden huomio on toisaalla, mutta Sulo oli sitten kuitenkin nopeampi ja tuli nappaamaan herkkunsa takaisin. Enimmäkseen Helge seuraili toisten touhuja ja katseli hyvin tarkkaan, mitä tapahtuu. Helge ei yleensäkään tee mitään ylimääräistä. Se miettii aina ensin ja toimii vasta sitten – jos toimii. Se suunnittelee aina kaiken etukäteen. Helge ei hötkyile eikä tee mitään, jos on päätellyt, ettei kannata.

Koska Helge jäi metsästyksen riemuista paitsi, olin erityisen iloinen, että olin päättänyt lähteä sen kanssa seuraavana päivänä tuttuun Kopparnäsiin pikku retkelle. Suunnitelmissa oli käydä samoilla merenrantakallioilla kuin viimeksikin, mutta se suunnitelma muuttui heti, kun oltiin rannassa: kalliot ja rantakivet olivat märät ja niljaiset, kuin olisi jäällä liukastellut. Ilma oli sumuinen ja umpiharmaa. Mänty, johon Helge viimeksi kiipesi, jäi nyt kiipeämättä. Tänne ei siis voi jäädä, pitää lähteä pois rannasta ja kulkea muita polkuja.

Ajettiin autolla vähän matkan päähän, ja heti nähtiin kolme kaunista kaurista, jotka loikkivat tien poikki ja jäivät tien toiselle puolelle hetkeksi meitä katselemaan.

Helge pääsi käymään ihan uudella polulla, jossa sai mutustella heinää ja kiivetä puuportaille, joita pitkin olisi päässyt sähköaidan toiselle puolen.

Helgellä on vihdoinkin oikeanväriset valjaat! Parempaa väriyhdistelmää ei voi ollakaan kuin sininen ja keltainen. Helgen keltaisten silmien sävy sointuu valjaiden keltakultaan aivan täydellisesti.

Polulta lähtemisen jälkeen pysähdyttiin autolla vielä kerran: sähköaita, jonka yli ei edellisessä paikassa menty, rajaa valtavan suurta rantalaidunta, jolla on koko kesän asustanut lehmiä. Koska laidun on niin suuri, tähän mennessä lehmät ovat tänä vuonna jääneet meiltä näkemättä. Luulin kylläkin, että ne olisi viety jo pois, koska kesä tuntuu olevan ohi, mutta siellä ne olivat, osa märehtimässä metsässä ja osa syömässä portille tuotua heinää.

Nautoja piti Helgenkin päästä katsomaan tietenkin. Pysyteltiin aidan toisella puolella varmuuden vuoksi. Helgehän on kerran aikaisemminkin nähnyt lehmiä tällä samalla laitumella pari vuotta sitten. Silloin Helge murisi lehmän nähtyään, mutta nyt se tarkkaili isoja eläimiä ihan hiljaa.

Helge on aivan ykkösreissukissa, Reissu-Hessu. Se nauttii näistä retkistä enemmän kuin kukaan muu. Se tarkkailee kaikkea ympärillään ja painaa näkemänsä visusti mieleensä. Se on vasta vähän yli kolmevuotias ja tietää jo paljon. Kuinka viisas siitä vielä tuleekaan?

Kalenteri suunnitelmissa

Olen aikeissa teettää Helgen, Toivon, Veikon ja Sulon kuvista kalenterin ensi vuodelle. Kalenteri on suomalainen avainlipputuote, kierresidottu A4-kokoinen, ja siinä on Helsingin yliopiston viralliset nimi-, juhla- ja liputuspäivät sekä kuunvaiheet.

Jos olet kiinnostunut omasta Toivo–Helge–Veikko–Sulo-kalenterista, niin lähetä sähköpostia. Linkin sähköpostiin löydät oikeasta sivupalkista, jonne myöhemmin tullee myös kalenterista ilmoitus.

Kalenterin hinnaksi tulee noin 15–20 euroa postikuluineen. Tilaan kalentereita tilausten mukaisen määrän joulukuun alussa, jolloin saan kalenterit postiin joulukuun aikana. Lopullisen hinnan ilmoitan, kun tiedän tilausten määrän.

Jos kalenteri kiinnostaa, ota yhteyttä!

Kiireen keskeltä – kuvia

Muutamia kuvia viime aikojen kivoista lenkeistä ulkona. On ollut hienoja pakkasaamuja.

Toivo on käynyt puuvajassa ja sen katolla.

...ja kiivennyt koivuun.

Helge on lukenut viestejä...

...ja vastannut niihin.

Veikko pikkuinenkin on piipahtanut ulkona pikaisesti. Se on palelevampi kuin muut.

Sulo taasen on ollut kuvauslenkillä niin vauhdikas, että kuvaaminen jäi vähäiseksi, kun piti käsi ojossa juosta kissan perässä niin kovaa kuin pystyi.

Häkissäkin on käyty ja siellä viihdytty. Viihtymisen syynä tällä kertaa suloisista suloisin hiiri. (Joka säilytti henkensä.)

...ja Sulon jälkeen Veikko!

Viime aikojen puuhaa on ollut lenkkeily kissojen kanssa siellä täällä. Sulo kävi pitkän lenkin, ja seuraavana päivänä Veikko hyppeli sen saman lenkin ja vielä vähän päälle. Sumpin kanssa on kiva kulkea pitkin metsiä, kun se liikkuu valjaissa niin hyvin, mutta niin on Veikonkin! Veikko hypähtelee, loikkii, leijuu maanpinnan yläpuolella, kun sen kanssa kuljetaan. Leijuvasta Veikosta oli ainakin tällä kertaa ihan mahdotonta saada hyvää kuvaa.

Tarkkaavaisenakin Veikko osaa olla.

Välillä piti tehdä pikku piipahduksia metsän puolelle, pois polulta.

Varvikossa rapisee.

Tässä on juuri kuljettu voimalinjojen alta kohdasta, jossa kaikki puut on hakattu pois. Veikko katselee suuntaan, josta on tultu. Jokin kumma tässä kohtaa vetää kissoja takaisin. Suloa piti kantaa tästä parikymmentä askelta, ja Veikkokin oli sitä mieltä, että nyt käännytään takaisin. Veikko tuli kuitenkin kutsumalla, sitä ei tarvinnut kantaa.

Söpöläinen pikkuinen.

Näiden metsälenkkien ilo on tietysti se, että saa kävellä ja tulee liikuttua, mutta ihan yhtä tärkeää on erilaisten viestien lukeminen, ja niitä riittää. Tähän kiveen oli jäänyt joku haju.

Puussa keikistelee punarinta, ja sitä Veikko katseli jäkättäen ja häntä viuhuen.

Punarinnan jälkeen tultiin pian polkujen risteykseen, jossa oli kolme mahdollista kulkusuuntaa. Sulon kanssa lähdettiin oikealle, mistä oli lyhin matka autolle. Jos olisi kävelty suoraan, oltaisiin tultu metsätielle toisesta suunnasta, ja matka olisi ollut hiukan pidempi. Veikko halusi aivan välttämättä kääntyä vasemmalle, mikä merkitsi pientä lisälenkkiä. Mikäs siinä, kun on virtaa ja energiaa ja kiva ilma. Veikon valitsemalla polulla olikin heti jotain mielenkiintoista nähtävää: iso koppakuoriainen oli pikkukissan mielestä erityisen kiinnostava.

Loppumatkasta nostin Veikon hiekkatörmälle, jossa Helge kerran kävi pissalla. Vaikka kotimatka autolla on aivan lyhyt, niin sekin on mukavampi kulkea, jos ei ole pissahätä. Veikko kaiveli vähän sen näköisenä, että olisi tähän kyykistynyt, mutta ei sitten kuitenkaan.

Viimeiset metrit autolle. Puolentoista tunnin ihastuttava lenkki on taas kuljettu.

Tästä lenkistä on jo parisen päivää aikaa. Nyt kun olen kulkenut kissojen kanssa viime päivät kamera kaulassa, niin kuvaaminen on alkanut kyllästyttää, mikä näkyy jo näiden Veikon kuvien määrässä. Tämän jälkeenkin on jo ulkoiltu paljon, kun on ollut vapaata aikaa ja lämpimiä, poutaisia syyssäitä. Viimeksi eilen oli kissojen päivä. Burmankissat pääsivät junaradanpohjan polulle ja pellolle juoksemaan, ja Sulon kanssa käveltiin taas tämä sama pitkä lenkki. Sulolla oli niin paljon vauhtia, että aika lyheni edelliseen kertaan verrattuna melkein vartin. Nyt ei nähty koiraa, ei ihmistä, vaan saatiin kulkea ihan rauhassa. Kummallista, olihan eilen lauantai.

Sulon pitkä lenkki

Kun edellisellä kerralla kävin Sulon kanssa metsässä, niin lenkki tuntui jäävän vähän turhan lyhyeksi. Päätin, että seuraavaksi tehdään pitkä lenkki, johon saattaa mennä reilusti aikaa. Olin ihan varma, että Sulon kunto kyllä kestää – ja into. Niinpä lähdettiin vaeltamaan.

Tässä kuljetaan vielä metsätietä, joka ihan kohta päättyy. Tien päästä lähtee kaksi polkua, joista toinen on meidän polku. Siitä varsinainen lenkki alkaa.

Sulon mielestä metsässä on kivempi kulkea kuin metsätiellä. Niinpä ennen polkua se jo loikkasi ojan yli metsän puolelle. Ei sinne, Sulo, jatketaan vielä palan matkaa tietä pitkin, niin päästään metsään.

Ja niin päästiin. Polulla on mielenkiitoisempaa.

Rankojen yli.

Sulo koettaa monta kertaa kiivetä puuhun ja välillä nouseekin runkoa pitkin vähäsen, mutta se on kiinnostunut isoista puista muutenkin. Usein se nousee näin puuta vasten ja katselee latvukseen. Onko siellä lintu?

Sulolla on syksyisessä metsässä mitä parhain suojaväritys.

Yhtäkkiä polku avautuu aukealle, jolta on hakattu kaikki puut pois ja jätetty makaamaan niille sijoilleen. Puiden hakkuuseen on kyllä syy: tässä kulkee voimalinja. Voisi kai tällaisen silti vähän siistimmin tehdä?

Suloa ei rumuus haittaa. Sille on täällä monta kantoa ja puunrunkoa, joille se voi nousta katselemaan ympärilleen.

Pienikin kanto kelpaa.

Luulisi, ettei tässä ole kovin mukavaa, mutta Sumppia ei näytä haittaavan. Tärkeintä on, että pääsee maan pinnasta edes vähän ylös.

Aukean jälkeen metsästä kuului ääniä. Sulo kuunteli ja murisi. Pian nähtiin taas koira ja koiran mukana ihminen. Koira oli kai ollut vapaana, mutta kaikeksi onneksi sen kanssa kulkenut mies otti sen kiinni. Sulon kanssa siirryttiin polulta hiukan syrjään, että koirakko pääsi meidät ohittamaan. Tervehdin kulkijaa ja kerroin, että seison tässä polun vieressä kissan kanssa odottelemassa, että pääsette ohi, niin Sulokin uskaltaa sitten jatkaa matkaa. Mies katsoi kuin ei olisi ymmärtänyt sanaakaan eikä vastannut minulle mitään. Hän piti kuitenkin koiransa lyhyessä narussa ja käveli nätisti ohi. Kun kaksikko oli mennyt ohi, kuulin ruotsinkielistä muminaa: koiralle kerrottiin päivitellen, että siinä oli kissa!

Koiran ohituksen jälkeen Sulo olisi halunnut kääntyä takaisin eikä millään suostunut kulkemaan polkua eteenpäin. Jouduin kantamaan sitä parikymmentä askelta, kunnes oltiin Sulon kanssa yhtä mieltä kulkusuunnasta. Matkaa oli nyt kuljettu yli puolet, mutta Sulon askel oli vielä kevyt. Jihuu!

Polku nousi ensin mäenharjalle, jossa olen joskus talvella nähnyt hirviä. Niitä olisi ollut jännä nähdä nyt Sulon kanssa, Sumppi kun ei ole hirveä koskaan nähnyt, kauriita omassa pihassa kylläkin. Mäen päältä laskeuduttiin pitkä mäki alas hämärään metsään, jossa ihan läheltä edestä lentoon pyrähti teeri.

Nyt ollaan jo ihan loppumatkassa. On tultu sille polulle, jolla on ennenkin kuljettu. Tästä on yleensä menty toiseen suuntaan. Sulolle tuttu paikka, ja taas pitää nousta puun päälle, että edes vähän korkeammalta voisi katsella ympärilleen. Kissa on kissa.

Metsätielle tultua Sulo alkoi kaivaa tiessä kohtaa, jossa oli irtonaisen näköistä hiekkaa. Ajattelin, että Sulolla oli pissahätä, mutta se vain muuten kaiveli ja pyrähti tästä vielä pieneen juoksuun ennen autolle tuloa.

Tämä vaellus kesti hiukan vajaat 1,5 tuntia, ja lähes koko sen ajan Sulo liikkui hyvin eteenpäin eikä pysähdellyt kuin lyhyiksi hetkiksi. Hyvä lenkki siis! Sulon kunto kesti loistavasti, niin kuin tiesinkin, ja lenkiltä tultua Sumppi sai vielä ylimääräisen tipun. Tavallisesti Sulo syö yhden tipun joka aamu, mutta nyt oli erikoishemmottelun paikka.

Näitä syksyisiä hienoja vapaita päiviä on ollut ilo käyttää tällä parhaalla mahdollisella tavalla. Työkiireitä voi taas pian tulla, ja silloin kissat ulkoilevat enimmäkseen terassilla ja häkissä. Näistä päivistä on siis hyvä ottaa kaikki ilo irti!