Toivo on kaunis, kaunis punainen burmankissa, jolla on pehmein mahdollinen turkki. Toivo on nykyisistä kissoista se, joka on eniten ottanut Kallen paikan. Olen joskus vahingossa sanonut Toivoa Kalleksi, vaikkei niissä ulkonäkönsä puolesta ole mitään samaa. Samoin olen huomannut hokevani Toivolle joskus samoja sanoja, joita toistelin Kallelle: "Maailmani kaunein, elämäni valo." Kallen kuolemasta on nyt kaksi vuotta aikaa. Jonkun kissoista on oltava se kaikkein läheisin, vaikka kaikki kissat ovatkin yhtä tärkeitä. Toivo on kuitenkin se, joka nukkuu lähimpänä ja vaatii eniten. Mitä rasittavampi, sitä rakkaampi.
Toivo on energinen kissa, hiukan yksinkertainen mutta omalla tavallaan älykäs niin, että se on oppinut hyvin, mistä naruista vetää, että saa haluamansa. Topilla on virtaa vaikka kuinka, ja sen lihaksia ei voi olla ihailematta. Se tarvitsee liikuntaa, paljon ulkoilua, hurjia juoksuja, loikkia ja säntäilyjä, joihin sillä onneksi on mahdollisuus. Toivo olisi syvästi onneton, jos se joutuisi pieneen kerrostaloasuntoon ja elämään sisällä koko elämänsä. Tällainen kissa tarvitsee tilaa ja mahdollisuuden purkaa loputonta energiaa. Jos se ei ole saanut vähään aikaan kunnon lenkkiä, se alkaa vaeltaa. Se kulkee reittiään edestakaisin tai ympäri uudestaan ja uudestaan, tv-tasolle, sohvan selkänojalle, pöydän kautta toiselle sohvalle, keittiöön, tv-tasolle, sohvan selkänojalle... ihan sen mukaan, missä ihminen istuu. "Topilla taas keittää" on tuttu lausahdus. Kun virtaa alkaa kertyä liikaa, Toivo tulee aina vaelluksensa reitillä puskemaan vaativasti. Jos ei puskeminen riitä, Topi halaa jalkaa etutassuillaan ja kokeilee hampaillaan. Puremiseksi en sitä voi kutsua.
Niinpä Toivolle on keksittävä tekemistä, mihin onneksi on täällä meillä erilaisia mahdollisuuksia. Ulkoilla voi terassilla, mihin Topi kyllä aika usein hetkessä tympääntyy. Häkkiulkoilu on myös Toivon mieleen varsinkin, jos häkissä liikkuu joku rapistelemassa. Päästäisiä Toivo saa häkistä kiinni usein, ja sammakotkin ovat aika kiinnostavia. Aina ei terassi- ja häkkiulkoilu kuitenkaan riitä, vaan Toivon on päästävä kunnon lenkille, juoksemaan vapaana, ottamaan hurjia spurtteja, valtavia loikkia, joihin se saa käyttää upeita lihaksiaan. Niin Toivo pääsee toteuttamaan itseään: se on sprintteri, jolla on valtava halu ja tarve liikkua.
Liikkumisen vastapainoksi Toivolla on suuren kissan ruokahalu, ja se syö kokoonsa nähden melkoisesti ruokaa. Missään valtava ruokamäärä ei kuitenkaan näy – tai oikeastaan näkyy: jäntevissä, kiinteissä, kookkaissa lihaksissa, joissa on räjähtävää voimaa. Toivo on upea eläin, silkkiturkkinen, vauhdikas, vaativa, iltaisin kainaloon käpertyvä rakastettava perheenjäsen.
Silloin tällöin Toivon kanssa käydään myös valjaslenkillä. Siitä Topi ei välitä vähääkään, eikä se yhtään arvosta ulkoilua kiinni sidottuna. Kuitenkin varsinkin silloin, kun mikään ei tahdo toimia Toivon energian sammuttamiseksi, on valjaslenkkeily viimeinen keino saada Topi rauhoittumaan ja tyytyväiseksi. Vaikkei se valjaissa kulkiessaan suorastaan näytä nauttivan olostaan, on joskus vieraissa paikoissa usein uusia hajuja, joiden haisteleminen väsyttää enemmän kuin puhdas fyysinen liikunta ja hurjat spurtit. Kulkeminen valjaissa on Toivolle ikävää, mutta hajut ovat sentään mielenkiintoisia, ja lenkillä voi olla siksi hyviäkin hetkiä.
 |
| Toivon ilme on paljonpuhuva. Topi kertoo kauniilla heleällä äänellään mielipiteensä valjaissa kulkemisesta. |
Luonteeltaan Toivo on hiukan arka, vaikka ikä tuo koko ajan lisää rohkeutta. Kun kokemuksia tulee lisää, niin Toivokin saa vähitellen lisää itseluottamusta. Kolmevuotiaana kissanuorukaisena se on vielä hiukan epävarma ja näyttää usein kovin huolestuneelta. Toivolla ei myöskään tunnu olevan lainkaan huumorintajua. Se on Tosikko-Topi, sellaisena rakastettava otus.
 |
| Valjaslenkiltä tultua päästin Toivon hetkeksi autoon vapaana. Sekös oli jännittävää ja huolestuttavaa. Oltiin omassa pihassa, ja Toivo katseli ympärilleen kuin ei ollenkaan ymmärtäisi, missä nyt ollaan. |
