Rasmus oli Jekyll ja Hyde. Ihmisille (kunhan olivat aikuisia) Rane oli vähintään yhtä kiltti kuin Kallekin. Rasmus oli Rento-Rane, jonka sai vääntää solmuun. Harjaamista Rane rakasti yli kaiken. Harvoin sain harjata hiuksiani ilman, että Rasmus ilmestyi jostain ja hyppäsi syliin vaatimaan oman osansa. Harjalla Rasmuksen sai aina houkuteltua luokse, jos ei nimellä kutsuminen auttanut (usein se kyllä riitti). Pieni silittely ei ollut Ranen juttu, vaan Ranea piti harjata ihan kunnolla, melkein kovakouraisesti. Erityisesti Rasmus halusi, että sen naamaa harjataan. Miten ihanaa oli, kun karkealla, kovalla hiusharjalla harjasin Rasmuksen naamaa nenästä suupieleen! Joskus iho meni rikkikin, mutta Rane vain nautti.
Harjaamisesta tykkäämistä oli kai sekin, kun Rasmus hyppäsi melkein joka kerta syliin, kun harjasin hampaita. Hammasharjalla en sentään kissaan koskenut, mutta ilmeisesti Rane nautti siitä, kun se sai hytkyä sylissä harjaamisen tahtiin. Rasmuksen piti ihan joka päivä saada olla sylissä. Se hyppäsi maasta syliin ja jäi siihen halausasentoon etutassut molemmin puolin kaulaa. Mitä vanhemmaksi se tuli, sitä enemmän sen piti saada olla sylissä. Kanniskelin sitä huoneesta toiseen, mistä se nautti suunnattomasti. Kun se viimeisinä vuosinaan sairasteli, kannoin sitä toipilaana sisällä ja ulkona, että sen mieli piristyisi, ja piristyihän se. (Rasmuksen sairastelusta myöhemmin lisää.) Kaikenlaisesta kanniskelusta Rane nautti aina. Kannoin sitä sylissä, laukussa, paperikassissa ja korissa, ja siitä Rasmus oli onnellinen. Korikävelyllä käytiin talvisin, kun ei kissantassu halunnut astua lumiseen maahan. Koriin lampaantalja ja kissa, ja niin käytiin yhdessä samoja reittejä, joita kesäisin juostiin. Se oli kissanelämää ja yhdessäoloa parhaimmillaan.
Rasmuksella oli tapana heittäytyä selälleen ja jäädä odottamaan huomiota. Se harvoin vaatimalla vaati huomiota: yleensä se vain makasi ja odotti. Kun Rane makasi selällään pitkällä matolla, menin usein sen luo itsekin selälleni makaamaan, otin sitä kainaloista kiinni ja liu'utin sen rinnan päälle. Siinä asennossa maattiin usein Ranen kanssa pitkät tovit. Juttelin Rasmukselle sen omia höpinöitä ja lauloin sen lauluja. Usein näin tapahtui silloin, kun olin johonkin lähdössä. Siinä sitä vaan maattiin päällekkäin kuonot kohti kattoa, enkä voinut lähteä mihinkään. Myöhästymisen syyksi ilmoitin aina saman: "Jäin kissan alle."
Rasmus tyypillisessä asennossaan, onnellisena lämpimän takan vieressä omassa kopassaan rakkaan monesti tapetun lampaantaljansa päällä:
Kesällä ulkonakin Rane makasi usein selällään pitkiäkin aikoja. Se nautti auringon lämmöstä, ja omiensa joukossa omalla pihallaan sillä oli hyvin turvallinen olo.
Rasmus oli suloinen, hömelö, aina vähän kajahtaneen näköinen, hassu, kahjo pieni härviäinen. Kuva, jonka kerran otin Rasmuksesta hämärässä puukatoksessa, kertoo Ranen hurmaavasta olemuksesta melkein kaiken:
Rasmus rakasti katkarapuja. Kun se kuuli katkarapupussin rapinan, se juoksi paikalle, missä ikinä olikin. Usein otin ensin esille siivilän, jossa katkaravut sulatettiin kuumalla vedellä. Näytin siivilää Rasmukselle nurkan takaa, ja Rane juoksi kiljuen keittiöön. Anna, anna, anna! Rasmus sai katkarapuja usein, myös kokonaisia katkarapuja, jotka kuorin sille valmiiksi. Rasmuksella oli yläpurenta, sen alaleuka oli jäänyt vähän lyhyeksi. Sen takia Rane oli vähän hassun näköinen ja luultavasti sen takia se ei koskaan syönyt isoja lihanpaloja tai mitään muutakaan ruokaa isoina paloina. Kun oli kokonaisten katkarapujen aika, Rasmus söi niitä sitä mukaa kuin ehdin kuoria.
Oma piha, oma tila, oma koti ja omat ihmiset olivat Rasmukselle tärkeitä. Niistä piti pitää huolta ja niitä vahtia. Omat paikat piti merkata säännöllisin väliajoin.
Jos oltiin oman pihan ulkopuolella, kun esimerkiksi joskus käytiin metsässä lenkillä, Rasmus kulki aina mukana eikä koskaan lähtenyt kauaksi seikkailemaan. Omassa pihassa sen kanssa saattoi olla luottavaisin mielin, vaikka muutaman kerran Rasmuskin oli pieniä aikoja teillä tietymättömillä. Useimmiten se tuli, kun sitä kutsui, ja katkarapupussin rapina oli aika varma keino saada Rane juoksemaan luokse, missä se sitten olikin. Mutta välillä Ranella oli jotain niin tärkeää meneillään, ettei se tullut, vaikka sitä kutsui. Se oli taitava metsästäjä ja saattoi olla vaanimassa myyränkolojen liepeillä tai kuuntelemassa jostakin heinikosta myyrän, heinäsirkan tai kastemadon rapinaa.
Rasmuksen reviirille ei kukaan päässyt huomaamatta tunkeutumaan. Jos tulija oli aikuinen ihminen, Rane otti hänet vastaan ranemaiseen tapaan: heittäytymällä jalkojen juureen selälleen pyytämään huomiota. Rane kelli selällään sisällä tai ulkona ja oli aivan varma, että kaikki aikuiset ihmiset haluavat antaa juuri sille huomionsa ja sitä rapsutella ja että kaikki aikuiset ihmiset ovat hyviä ihmisiä... muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Jos aikuinen käyttäytyi kummallisesti, Rasmusta pelotti, ja kun Rasmusta pelotti, se sähisi. Niin kävi esimerkiksi kerran, kun käveltiin postilaatikolle lehteä hakemaan. Meitä vastaan tuli nainen, joka selvästi pelkäsi kissoja ja sanoi olevansa niille allerginen. Rasmus katseli naista ja hänen kummallista, jäykkää elehtimistään ja pahensi varmaankin naisen kissakammoa entisestään sähisemällä, kun nainen ohitti meidät mahdollisimman kaukaa, melkein ojan puolelta tietä.
Lapsista Rasmus ei tykännyt yhtään. Se ei ollenkaan ymmärtänyt niiden outoa käytöstä. Lapsia Rasmus katseli sopivasta piilopaikasta eikä tullut tervehtimään. Se ei sähissyt lapsille mutta pysytteli niistä turvallisen välimatkan päässä.
Vieraiden kissojen hajujen päälle Rasmus jätti omat puumerkkinsä monet, monet kerrat. Kun pihassa oli kulkenut joku vapaana kulkeva tai hylätty kissa, Kalle sai kuulla kunniansa, jos oltiin Kallen ja Rasmuksen kanssa ulkona ja Rane oli lueskellut vieraitten kissojen viestejä.
Helgen ja Toivon kasvattajan mukaan burmankissojen uho on yleensä suurta mutta teot pieniä. Burmankissa uhoaa ja uhoaa mutta harvoin toteuttaa uhkauksiaan. Rane oli toista maata. Kallenkin kimppuun se kävi vieraan kissan haju nenässään aika monet kerrat. Lähes kauhuissani seurasin vierestä silloin, kun pojat olivat varaston alla, jossa hajuja usein oli ja jonne en päässyt erotuomariksi. Rasmus kävi Kallen päälle tosimielessä. Mutta vaikka Rane oli hurjana Kallen kimpussa, saatoin aina mennä väliin ja nostaa Rasmuksen pois pelkäämättä, että yksikään kynsi tai hammas osuu minuun.
Monesti Rasmuksen Kallelle uhittelemiset päättyivät lyhyeen, kun Kalle ei lähtenyt mukaan vaan tekeytyi pieneksi ja rakensi sopua. Vaikka Räyhä-Rane välillä kävi Kallenkin kimppuun silloin, kun hajut sekoittivat sen ajatukset, oli Kalle kuitenkin meillä se lopullinen kingi ja pomo. Kalle oli rauhallinen, viisas, lempeä ja pitkäpinnainen. Rasmus teki välillä pieniä hyökkäyksiä Kallen luo, mutta useimmiten Kalle katsoi lievästi halveksuen pientä uhoajaa, ja Rasmus tyytyi siihen. Rasmuksen leikkiinkutsujakaan ei Kalle ulkona ollessaan viitsinyt juuri noteerata, koska se tiesi, että siellä leikki usein päättyy rähinään.
Kaksi kertaa kävi niin, että vieras kissa tuli pihaan, kun oltiin Rasmuksen kanssa ulkona. Toisella kerralla Kallekin oli mukana, ja kun pojat näkivät tunkeilijan, ne juoksivat kumpikin sitä kohti, Rasmus edellä. Vieras kissa juoksi ympyrää ja sain pian kaapattua molemmat omat syliin ja talteen. Toisella kerralla oltiin Rasmuksen kanssa kahdestaan ulkona. Kuljettiin aivan rauhassa pihassa, kun Rasmus ihan yhtäkkiä ampaisi täyteen vauhtiin ja kohti risukkoa tontin laidalla. Ehdin nähdä vilauksen suurehkosta, punaisesta kissasta, kun Rane oli jo kadonnut ryteikköön näkymättömiin. En mitenkään olisi voinut päästä Ranen perään. Minun oli jäätävä odottamaan, mutta en joutunut odottamaan kauaa. Hyvin pian Rane tuli risukosta takaisin ego kasvaneena niin, että sain ottaa vastaan oikean Kingin, koviksen, Räyhä-Ranen. Rane oli todella näyttänyt, kenen reviirillä tässä nyt liikutaan. Punaista kissaa ei sen jälkeen koskaan näkynyt.
Kaikkia koiria ei kuitenkaan voi komentaa.
Säikähdin pahanpäiväisesti kerran Ranen kanssa lenkillä ollessa, kun Rasmus yhtäkkiä hyökkäsi kuusen alta pusikkoon, ja pian kuului hurja supikoiran ääni. Silloinkin oltiin Ranen kanssa kuljettu ihan rauhassa, ja Rane teki aivan salamannopean liikkeen ja äkkiä katosi näkyvistä. Kuusenoksat peittivät näyn, ja kuulin vain kamalan äänen, jota supikoira piti. Se oli jotain rääkymisen, murinan ja kiljunnan väliltä. Olin varma, että nyt Rane painii supikoiran kanssa ja vahinkoa tulee puolin ja toisin, ennen kuin ehdin kuusen ohi ja näin, mitä tapahtui: pieni supikoiranpentu makaa selällään ketarat kohti taivasta, huutaa ja kiljuu kuin syötävä, ja Rane hyökkäilee sitä kohti sähisten ja mouruten. Kun supikoira näki minut, se otti jalat alleen ja lähti hidasta supikoiran vauhtia karkuun. Nappasin Rasmuksen kyytiin ja vein sisälle.
