Hiiri

Menin hakemaan poikia häkistä sisälle ja näin hiiren. Hiirivainaa makasi häkin oven ulkopuolella, ja Sulo sitä sisäpuolelta hamusi tassullaan. Oli leikkinyt sillä ja leikkiessään sen heittänyt häkistä ulos. Nappasin hiiren ja menin sen kanssa häkkiin, niin Sulo sai lelunsa takaisin.

Hiiri oli liiankin suloinen, niin kuin hiiret aina. Toivoisin, että saaliiksi jäisivät myyrät, eivät hiiret. Onneksi en nähnyt tätä elävänä, suloisena, pienenä hiirulaisena vaan vasta, kun se oli kuollut ja nuhjuiseksi leikitty.

Sulo leikki hiirellä aikansa, mutta kunnollisia leikkikuvia en ehtinyt saada ilman salamaa. Kun hiiri oli sopivasti pehmitetty, Sulo alkoi syödä sitä. Se söi hiiren pään eli herkulliset, ravitsevat aivot, mutta sitten jätti lopun syömättä. Sulon huomion vei ensin mustarastas, joka lensi matalalla ihan häkin lähellä, ja sen jälkeen talitintti, joka kävi hakemassa pähkinää. Ehkä häiriöiden takia Sulo jätti loput hiirestä syömättä, tai sitten aivoissa oli ihan tarpeeksi.

Vaikka hiirellä leikki ja sitä söi Sulo, niin olen ihan varma, että Toivo on tämän jyrsijän oikea omistaja, sen saalistaja. Toivo on niin loistava, nopea ja tarkka hiirenmetsästäjä, että luultavasti se on hiiren saanut, Sulo sen sitten Toivolta ominut. Sulo on sellainen, se varmasti vie saaliit ja parhaat lelut, omii ne ja pitää niistä mustasukkaisesti kiinni. Hiiri suussaan Sulo juoksenteli pitkin häkkiä, heitteli sitä ilmaan ja hyppäsi perään, niin kuin kissat tekevät. Kun hiiri lennähti Helgen tai Toivon lähelle, Sulo haki sen hirvittävän murinan säestyksellä. Pari kertaa Sulo läpsi Helgeä tassullakin kuonoon. Kuitenkin selvästi näytti siltä, että Sulo halusi esitellä saalistaan. Se kulki ihan tahallaan Helgen luo ja laski hiiren Helgen eteen, että pääsisi ärhentelemään ja kehuskelemaan hienolla hiirellään.

Kun Sulo oli aivot syönyt ja mielenkiinto hiukan hiipui, vein Sulon sisälle, että hiiren saalistaja Toivokin saisi sen, mikä sille kuuluu: saaliinsa takaisin leikittäväksi. Toivo innostuikin, kun Sulo ei ollut paikalla, ja leikki päättömällä hiirellä jonkin aikaa.

Voi olla, että hiiriä ja myyriä on saatu häkistä saaliiksi ennenkin, saalistuksen jälkeen syöty, enkä ole tiennyt niistä mitään. Vaikka usein olen kissojen kanssa häkissä mukana pitkiäkin aikoja, niin silti pojat ovat siellä myös keskenään, niin saavat rauhassa katsella lintuja ja näköjään saalistaa hiiriäkin. Olisi kiva joskus olla näkemässä, mitä tapahtuu, kun elävä myyrä (mieluummin myyrä eikä hiiri) tulee häkkiin: onko se tosiaan Toivon saalis vai onko Sulo jo oppinut metsästämään?

Joulu, aika ennen joulua ja lenkki - myös Sulon!

Sulo on nähnyt ensimmäisen joulunsa, Helge ja Toivo toisen. Kuusi hankittiin vain siksi, että kissat pääsevät osallistumaan kuusenkoristeluun ja koristelun jälkeiseen jatkuvaan koristeiden tiputteluun. Sitä onkin tehty, etunenässä Helge. Toistaiseksi kuusi on kaatunut vain kerran, kaatajana kukapa muu kuin Helge.

Helgeä kiinnostavat kävyt ja pallot. Joulukuusessa roikkuneet hiiret katosivat jonnekin aika äkkiä. En yhtään tiedä, mihin ne on viety.

Pojat saivat lahjaksi lajitelman erilaisia leluja, kuivattuja broilerin kivipiiroja ja kauniin, pienen, paksun, lämpimän, pehmeän ja ihastuttavan täysvillaisen kotimaisen huovan, jossa on kissoja. Helgen mielestä se oli juuri sopiva tapettavaksi. Tappamiseen Hegulaisella on tietenkin lupa, onhan se sen oma (ja Toivon ja Sulon).

Kivipiiralahjasta Sulo tiesi heti, kenelle se on. (Tosin sekin oli kaikkien kissojen lahja, ei vain Sulon.)

Toivokin haistoi, että tämä lahja pitää repiä auki. Ja se repesi. Lahja piti ottaa pian pois, etteivät pojat päässeet nielemään muovia, johon kivipiirat oli pakattu. Tietenkin jokainen sai heti pienen kivipiirapalasen syötäväksi.

Helge katseli Toivon ja Sulon touhuja uuden villafilttinsä päältä, milloin ei repinyt sitä.

Vanhatkin lelut olivat kivoja, ja erityisen kivaa niillä oli leikkiä sen jälkeen, kun oli ensin saanut osallistua sängyn petaamiseen.

Toivo riemastui kasvattajalta saamastaan lahjasta, oranssista patukasta, jonka päässä oli tupsut. Lahja tuli joulukortin mukana, ja kun avasin kuoren, oli Sulo vieressä ja vei lahjan, ennen kuin melkein ehdin sitä nähdäkään. Toivo ja Helgekin siitä kiinnostuivat ja sillä leikkivät myöhemmin, varsinkin Toivo. Kiitos, Niina!

Helge sai vaaleanpunaisen possun, joka oli sille hyvin mieluinen lahja. Olin piilottanut sen ensin astiakaappiin, ennen kuin ehdin ryhtyä lahjoja paketoimaan. Ilmeisesti minulta oli jäänyt kaapin ovi sentin raolleen, kun kuulin viikko ennen joulua kaapista kilinää. Helge oli vainunnut lahjan ja hypännyt kaappiin, ja sieltä se tuli ylpeänä iso possu suussaan. Eiiiiiii!! Ei vielä, Helge! Annoin Helgen hetken leikkiä possulla mutta paketoin sen silti jouluksi. Ja jouluna se oli uudelleen kiva. Helgen mieleen ovat tämmöiset isot pyöreät pehmeät lelut.

Sulo taas leikkii myös vanhoilla hiirillä. Hyvä, että nekin kelpaavat.

Nälkä. Toivolla on melkein aina nälkä. Tänään lautasella lammasta, possun kieltä ja broileria.

*****

Palataan ajassa hiukan taaksepäin, joululahjojen paketointiin. Kun oli paketoinnin aika, päätin antaa kissojen iloita siitä hommasta ja aloitin paketoinnin vasta sitten, kun olin hakenut kissat häkistä. Se taisi olla virhe? Ihmisten lahjojen paketointi oli jo hankalaa.

Hädin tuskin sain ihmislahjat paketoitua, helppoa ei ollut! Mutta kissoilla ainakin oli kivaa, niin kuin olin suunnitellut. Valkoisessa muovilaatikossa olivat kissojen lelut ja herkut, ja pian tajusin, ettei minulla ole toivoakaan paketoida poikien lahjoja samalla kertaa. Seuraavana aamuna, kun kissat olivat ulkona häkissä, paketoin lahjat ja piilotin ne hyvin.

*****

Ja taas hypitään yhdestä ajasta toiseen, nyt takaisin joulun jälkeiseen aikaan ja tähän päivään. Käytiin nimittäin taas lenkillä, samalla vanhalla tutulla junaradan pohjalla. Helge ensin, niin kuin aina.

Helgen jälkeen Toivo pääsi taas juoksemaan, ja se juoksi! (Mutta vauhtikuvaa ei ole, ei edes epäonnistuneita tällä kertaa... :))

Junaradanpohjan polku loppuu jyrkkään mäkeen, jonka jälkeen päästään heinää kasvavalle pellolle. Polun päässä Toivo usein vähän aikaa miettii: viitsisinkö tulla perässä? Helge ei tällä kertaa halunnut tänne, mutta Toivo tuli. Ja tultuaan huusi. Silti oli kivaa ja sopivan jännää, Toivo kävi vähän seikkailemassakin ja melkein meni kielletyille alueille. Mutta se on kiltti ja antaa aina kiinni.

Tällä kertaa myös Sulo pääsi kunnon lenkille! Yhden kerran aikaisemmin on Sulo ollut vapaana lenkillä, ja nyt uskalsin ottaa kameran mukaan. Sulo nautti niin! Se loikki sinne ja spurttaili tänne, juoksi edeltä polkua pitkin ja palasi loikkien takaisin. Hypähti heinikkoon ja kiipesi koivunrunkoa pitkin. Ja taas juoksi polulla, sukelsi pienen kuusen alaoksien suojaan. Mutta Sulo oli kilttiä kiltimpi! Se ei lähtenyt ollenkaan karkuun, ei uskaltautunut seikkailemaan kauas vaan teki pyrähdyksiä ja palasi takaisin. Se sai hirvittävän paljon kehuja, kun tuli jalkoihin kiehnäämään, ja se oli niin onnellinen ja tyytyväinen itseensä, kun sille kerroin, miten hieno hieno kissa se on. Mammanpoika Sulo, niin hieno.

Tässä kuvalajitelma Sulon lenkistä. Aurinko paistoi alhaalta, ja Sulo oli välillä auringossa, välillä varjossa. Valon väri vaihtelee, mutta Sulon väri sointuu heinikkoon loistavasti.

Äkkikäännös ja takaisin!

Olihan kiva lenkki! Sulo väsähti ja nukkui sikeästi pitkän tovin lenkin jälkeen. Toivottavasti pian ehditään uudestaan.

Lenkillä

Lumi on sulanut maasta ihan kokonaan, ja taivaalta tulee vain vettä. Välillä on muutama poutainen tunti, ja eilen sininen taivaskin näyttäytyi, vaikka pilvet peittivät auringon. Sadetta ei ollut luvassa, oli siis aika lähteä Helgen ja Toivon kanssa junaradanpohjalle juoksentelemaan. Melkein aina ensin pääsee Helge.

Kuljettiin polku loppuun ja polun jälkeen vielä vähän matkaa heinikkoisella joutopellolla, joka on meille keidas kynnettyjen, savisten peltojen keskellä.

On satanut vettä koko pitkän syksyn ja talven, ja maa on tosi märkä. Helge nautti lenkillä käynnistä siitä huolimatta, vaikka ei aina ihan siltä näytä.

Vettä piti ravistella tassuista melkein joka askeleella. Kun oltiin kuljettu junaradanpohjan jälkeisen pellon polkua pitkin jonkin matkaa, Helge alkoi näyttää siltä, ettei enää oikein huvita tämmöinen vetisessä maassa tarpominen. Silloin käännyttiin takaisin.

Tuli otettua kunnon spurtit ja haisteltua peuranpapanoita ja ehkä myyrän polkujakin. Takaisin tullessa ylitettiin pieni puro. Helge ylitti puron sen yli kaatuneen puunrungon päältä kävellen. Loppumatka kuljettiin yhdessä, niin kuin aina. Helge matkusti olkapäällä ja jäi tyytyväisenä sisälle peseytymään, kuivattelemaan ja syömään.

Oli Toivon vuoro. Toivo otti pieniä pyrähdyksiä, välillä huuteli ja välillä haisteli. Karvat pystyssä Topi usein kulkee, kun ollaan lenkillä. On jännittävää mutta aina kuitenkin kivaa. Märkää oli.

Junaradanpohjan polun loppupäässä on mielenkiintoisia hajuja, joita sekä Helge että Toivo aina pitkään haistelevat. Tällä kertaa täältä kuului myös ääni, varmaankin myyrän rapinaa, jonka perään Toivo loikkasi. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä Toivo saanut saalista. On ihan varmaa, että täällä heinikossa kulkee myyriä, ja jos näitä junaradanpohjanpolun lenkkejä paljon jatkossa harrastetaan, en ihmettele, vaikka Toivo jonain päivänä onnistuisi jonkun jyrsijän metsästämään.

Toivon juoksua on ilo katsoa mutta äärimmäisen vaikea kuvata. Tälläkään kertaa ei yksikään vauhtikuva oikein onnistunut. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän epätarkkoja, eikä koko kissa aina edes mahdu kokonaan kuvaan mukaan. Junaradanpohjan polun alkupäässä on myös puita ja korkea, tiheä heinikko, mikä ei yhtään tee kuvaamista helpommaksi, niin kuin ei tee lumettoman joulukuun synkkyyskään, vaikka poutaa olikin. Aurinko oli pilvien peitossa ja valoa vähän.

Polun jälkeisellä pellolla Toivo kulki pidemmälle kuin Helge. Mennessä Toivo otti pieniä pyrähdyksiä ja tuli jalkoihin kiehnäämään ja kehräämään. Se ei ollut ihan varma, haluaako se kulkea pidemmälle, mutta silti se välillä käveli jopa edellä muutaman askeleen. Takaisin kääntyminen oli kuitenkin Toivon mielestä hyvä idea. Kun junaradanpohjan pää oli sopivan matkan päässä, Toivo lähti hurjaan juoksuun, jonka kuvaaminen on aivan tyystin mahdotonta. Tällaisen dokumentin Toivon spurtista sain muistikortille talletettua...

Junaradanpohjan päälle hurjat loikat tehnyt Toivo oli märkä, hengästynyt, tyytyväinen ja roskainen.

Toivo on sprintteri, joka tarvitsee näitä pyrähdyksiä. Sen täytyy päästä välillä ulos juoksemaan niin kovaa kuin kintuista lähtee. Toivo ihan tärisee, jos ei ole vähään aikaan saanut purkaa energiaa näihin spurtteihin. Kun Toivo on muutaman kerran päässyt ottamaan räjähtävät lähdöt ja lentänyt tuulen lailla, se on taas tyyni ja tyytyväinen, onnellinen kissa.

Suloa ei toistaiseksi ole uskallettu juoksuttaa vapaana, mutta sekin toivottavasti vielä joskus onnistuu. Helge ja Toivo tätä vapautta harjoittelivat viime talvena hyvin turvallisissa oloissa, lumikinosten keskelle tehdyillä poluilla.