Hiiri :(

Pahoittelen juttujen yksipuolisuutta, mutta tällaista tämä on viime aikoina ollut... Toivosta tulee kulmakunnan paras jyrsijänmetsästäjä! Jo nyt se taitaa olla yhtä taitava kuin Rasmus oli. Rane oli siinä aivan huippu. Muistan monta kertaa, kun kuljettiin Ranen kanssa ulkona aivan rauhassa, ja ihan yhtäkkiä Rasmus teki loikan johonkin heinikkoon ja nosti sieltä myyrän tai hiiren. Sillä oli erinomainen kuulo, se tiesi aivan tarkkaan, missä saalis liikkui ja mihin päin se oli menossa.

Toivo on eilen saanut jo neljännen saaliinsa: kauniin, kauniin hiiren. :( Olen hyvin murheissani, mutta kissaa oli silti pakko kovasti kehua - ja kehuista Toivo ryhdistäytyy puolta suuremmaksi ja hyrisee tyytyväisyyttään -, kun se oli niin taitava ja saalisti niin kuin pedon kuuluu. Hiiri oli aivan liian söpö uhrattavaksi, mutta siltikään en voi olla olematta ylpeä hienosta metsästäjästä. Surullisen ylpeä.

Ylpeä metsästäjä saaliineen.

Toivon edessä on hiiri, naamalla sähinä. Helgelle juttelee.

Kalle varasti hiiren. Yritin heittää sen pois,
siksi se on luminen. - Mutta Kalle näki, mihin Toivon
hiiri lensi. Se haki sen, murisi ja sähisi.

Jos tarkkaan katsoo, voi nähdä hiiren kurkkaamassa kolostaan.
Tämä kuva on otettu murhenäytelmän jälkeen, ja kuvan hiiri säilytti henkensä.

"...hännät on solmittu yhteen."

Keväisiä

Olisipa jokainen talvi tällainen kuin tämä, joka pian päättyy. Kunnon pakkasia ja ennen kaikkea paljon lunta! Kinokset ovat vielä niin korkeat, että niihin mahtuu lonkeroina myyrän ja hiiren käytäviä. Pinnalletuloaukkoja on sopivissa paikoissa siellä, missä on tarjolla pähkinää. Ja siellä, missä myyrät ja hiiret nousevat lumen alta herkuttelemaan, siellä on kissa niitä kyttäämässä.

Kissanpentujen ensimmäiseksi talveksi en olisi voinut kuvitella parempaa. Lumi on aidannut polut niin, että pojat ovat saaneet kulkea ja nauttia vapaudesta. Parasta on ollut kevättalven valtavan hieno saalistuspaikka, josta Toivo on tähän mennessä jo saanut kiinni kaksi myyrää ja yhden hiiren. Se hiiri, josta viime tarina kertoo, pääsi onneksi pälkähästä, mutta Toivon toinen myyrä oli vähemmän onnekas. Kaikki kissat olivat yhtä aikaa myyränkoloja haistelemassa, ja Toivo nopeimpana ja innokkaimpana sai saaliin. Pari kertaa myyrä pääsi taas karkaamaan, kun Toivo laski sen suustaan, mutta äkkiä Toivo tajusi, että sille täytyy tehdä jotain, ettei se lähde livohkaan - tai sitten Toivo tappoi sen vahingossa. Joka tapauksessa kolmannella kerralla Toivo jo osasi viedä saalistuksen päätökseen niin kuin kuuluu, eikä myyrä edes kauaa ehtinyt kärsiä kissan hampaissa. Kun Kalle huomasi Toivon myyrän, se lähestyi Toivoa, mutta Toivo ei luovuttanut myyrää vaan murisi ja sähisi Kallelle, ja Kalle sitä kunnioitti. Kun Toivo leikkiessään lennätti myyrän Kallen jalkojen juureen, niin silloin Kake näki tilaisuutensa. Kallelta myyrät täytyy tosin ottaa äkkiä pois, se kun alkaa nykyään melkein heti niitä syödä. Mielelläni soisin Kallelle oikean kissanruoan syömisen ilon, mutta kun se oksentaa sen heti pois, niin on parempi, ettei se edes syö.

Kevään tullen on jouduttu välillä opettelemaan valjaiden pitoa, mikä on poikien mielestä äärimmäisen ikävää. Kumpikaan ei halua liikkua valjaiden kahlitsemana. Niinpä ollaan kuljettu myös yksitellen ulkona, panta kaulassa ja mukana flexi varmuuden vuoksi. Vielä on kuitenkin hanki, joka kulkemista rajoittaa, ja jyrsijäapajalla käy edelleen kuhina, vaikka kaksi on myyräjoukosta poissa. Usein jäädäänkin terassin tuntumaan saaliita odottamaan eikä edes haluta lähteä kauas kulkemaan.

Mustarastas on luritellut jo viikkokausia silloin tällöin, koko ajan enemmän. Se istuskelee lähipuissa ja laulelee, ja sitä on hassua katsella, kun nokka on kiinni, vaikka ääni kuuluu. Muutama päivä sitten peippokin aloitti laulelun, ja tänä aamuna peipon laulu on ollut melkein tauotonta. Palokärkien parittelua en ole tänä keväänä ehtinyt nähdä, mutta äänistä päätellen ovat jo keväisissä puuhissa. Näistä eivät kissat juuri piittaa, mutta on kevät jo tuonut jotain jännääkin: oltiin Helgen kanssa ulkona, kun kolme joutsenta lensi yli torviaan toitotellen, ja Helge ne kuuli ja niitä katseli. Pienille kissoille kaikki on uutta! Kevät ja kesä tuovat huikean määrän uutta nähtävää ja koettavaa.

Kahdeksan kuukauden ikään mennessä ovat pojat jo paljon nähneetkin: muutama aamu sitten Helge katseli kahta valtavaa rusakkoa, jotka mutustivat heinää ja auringonkukansiemeniä. Pojat ovat nähneet oravia, kärpän, hiiren, myyrän, rusakoita, lukemattomia lintuja (peippoja, pikkuvarpusia, sinitiaisia, talitiaisia, hömötiaisia, kuusitiaisia, palokärkiä, käpytikkoja, harmaapäätikkoja, pikkutikan, valkoselkätikan, viherpeippoja, urpiaisia, mustarastaita, keltasirkkuja, naakkoja, variksia, harakoita, joutsenia...). Kesään kuuluu myös lokkien ääni, jonka Toivo kuuli ja uutena sitä ihmetteli. Ketun haju on haisteltu, ja voi olla, että jonain yönä ovat pojat ketunkin jo nähneet. Vielä on näkemättä supikoira, mäyrä ja valkohäntäkauris, kesän pikkuotuksista puhumattakaan. Innolla odotan ensimmäisten perhosen, heinäsirkkojen, sisiliskojen ja sammakoiden tapaamista.

Toinen Toivon saalistama myyrä, jonka Toivolainen myös tappoi.
Ruoaksi se ei kissoille kelvannut mutta hävisi äkkiä hangelta
parempiin nokkiin.

Metsästysintoa

Muutama päivä ja pari blogimerkintää sitten Toivo sai elämänsä ensimmäisen saaliin, pullean myyrän. Terassilta on vain puoli metriä apajalle, josta Toivo saaliinsa nappasi. Hangessa on koloja, joista nousee myyriä ja hiiriä. Olen nähnyt yhtä aikaa kaksi myyrää ja myyrän ja hiiren, joten lumen alla käy aika vipinä.

Myyrän nappaamisen jälkeen Toivo on jo saanut toisenkin saaliin. Toissapäivänä lähdin Toivon kanssa ulos tarkoituksena kävellä vähän sinne ja vähän tänne, kantaa Toivoa olkapäällä ja antaa sen haistella kevättä ja katsella lintuja. Jäätiin hetkeksi terassille seisomaan, ja Toivo näytti huomaavan myyränkolojen liepeillä liikettä. Itse en nähnyt mitään, mutta laskin kissan alas ja päästin sen tutkimaan. Toivo hyppäsi parilla loikalla kolojen luo ja kaiveli tuoretta lunta. "Ei siellä mitään ole", ajattelin, kun Toivo yritti saada jotakin hampaisiinsa. Olihan siellä! Kaunis pieni hiirulainen suurine korvineen joutui kissan suuhun. Toivo roikotti hiirtä takajalasta ja kantoi sen terassille. Surumielisenä katselin hiiri-raukkaa ja kuitenkin päästin myös Helgen sisältä mukaan kekkereihin. Jos hiiri on uhrattava, niin siitä täytyy myös Helgen saada ilo irti.

Toivo päästi hiirestä irti, ja myyrää nopeampana otuksena hiiri vipelsi äkkiä karkuun oven taakse. Toivo ja Helge tietysti perään ja yrittämään sitä kiinni. Hiiri kaivautui kuramaton alle, mutta kissantassu sai sen sieltä kaivettua esiin. Ote ei kuitenkaan pitänyt, ja hiiri pääsi taas karkuun, mutta toivotonhan sen tilanne oli. Nurkkaan ahdettu pikkuinen hiirulainen ja kaksi innokasta nuorta kissaa nuorine, tuoreine, terävine aisteineen sitä tavoittamassa. Maton alta karattuaan se litisti itsensä ovenrakoon ja yritti nousta ylöspäin kissantassun ulottumattomiin. Mutta siihenkin rakoon ehti Toivo, ja hiiri putosi taas maahan. En kestänyt katsoa vaan kaappasin hiiren turvaan niin, etteivät pojat ehtineet nähdä, mihin kiva lelu nyt katosi. Helge ja Toivo jäivät kaivelemaan maton alustaa ja oven saranoita ja lenkkikenkää, jonka sisään hiiri olisi hyvinkin voinut karata.

Hiivin hiirenkolon luo ja päästin hiiren menemään. Se ei livahtanut koloon niin kuin luulin vaan juoksi jalkoihini ja siitä eteenpäin terassin alle. Kuivat lehdet rapisivat, ja Helge ja Toivo höristivät korviaan mutta olivat niin varmoja, että hiiri oli vielä siellä, missä se oli viimeksi nähty, etteivät lähteneet äänen suuntaan.

Ei ehkä ollut oikein puuttua metsästykseen näin julmalla tavalla, mutta säälin niin kovin kaunista, kaunista jyrsijää, joka aamulla tuli taas kolostaan pähkinöitä hakemaan, etten voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni ja pelastaa hiirtä kissojen kynsistä.

Hiiri, joka pelastui. (Tai sen serkku.)

Toivo on nyt saanut kaksi kertaa saaliin kiinni. Kömpelömpi myyrä koki kohtalonsa, mutta hiiri pääsi pälkähästä, koska oli nopea ja niin söpö, että sai apua pakenemiseen. Kiinni Toivo ne kuitenkin otti, ja siitäkös Toivon metsästysinto on kasvanut niin, että se tänä aamuna loikkasi taas saaliin kimppuun! Myyrä nousi lumen alta ruokaa hakemaan, ja Toivo ulkoillessaan sen näki. Aiemmat onnistumiset olivat ehkä kihahtaneet huppuun, ja Toivon itseluottamus taisi kasvaa kärsivällisyyden kustannuksella: Toivo ei malttanut odottaa, että myyrä tulee tarpeeksi kauas kolostaan, hyökkäsi liian nopeasti sen kimppuun eikä tällä kertaa saanut saalista. Voi olla, että sekin on kissalle hyväksi opiksi, etteivät saaliit ole niin helppoja ja itsestään selviä kuin se ensimmäinen tuntui olevan. Joku karkaa, vaikka se jo kynsiin jäikin, ja toinen katoaa koloonsa, ennen kuin sen ehtii napata.

Ei auta kolojen kaivelu, myyrä on jo syvällä hangen alla. On tämäkin silti kissalle kivaa tekemistä: nenä haistelee tarkkaan kolojen suut, ja tassulla on jännää kokeilla onneaan. Jos tassu sittenkin tuntisi kolossa lämpimän karvaisen otuksen...

Onneksemme satoi uutta lunta, joka antoi hiukan jatkoaikaa ilman talutinta ulkoiluun. Pelkkä panta kaulassa saa Toivo metsästää. Kilikello ei näytä karkottavan saaliita. Valjasharjoituksia jatketaan myöhemmin, sitä ennen keväällä kuljetaan niin kuin Kallen ja Rasmuksenkin kanssa alkuaikoina: panta kaulassa, pannassa kiinni flexi, flexin toisessa päässä minä.

Helgen lempileikki

Nyt, kun ulos pääsee vain valjaissa, eivät pikkupojat halua ulos juuri ollenkaan. :( Vähän viitsivät terassilla kyhjöttää ja tuijotella lintuja, myyriä ja hiiriä, mutta iloinen kulkeminen ja paikkojen tutkiskelu on pelkkä muisto enää. Toivottavasti siihen tulee pian muutos! Kunhan lumi sulaa ja maa kuivuu, niin luulisi silloin kissojen haluavan kulkea pihassa vaikka valjaat kahlitsevatkin ja narun päässä on ihminen.

Sitä odotellessa leikitään sisällä. Helge hakee hiiriä ja naruja ja melkein kaikkia mahdollisia leluja. Mieluisimpia haettavia on Ikean Råtta, jonka pojat saivat joululahjaksi. Se on kunnon saalis!

Myyrä

Tänään on kovasti harjoiteltu valjaissa kulkemista. Tosin kulkemisesta ei voi oikeastaan puhua. Valjaita on ehditty kokeilla vasta niin vähän, että Helge ja Toivo eivät ole vielä ymmärtäneet, että niiden kanssa pystyy liikkumaan. Niinpä sen sijaan, että oltaisiin lähdetty kunnon valjaskävelylle, ollaankin nautittu terassilla iltapäivän auringosta ja lämmöstä. Narun päähän ei tarvinnut kissoja laittaa, kun eivät ne juurikaan liikkuneet mihinkään. Siinä istuskellessa huomasin, että lumikasassa olevasta kolosta näkyy vähän väliä pieni pää ja sen jatkeena kokonainen jyrsijä. Myyrä! Kaappasin lähimmän kissan syliin ja pidin sitä hetken niin, että se ehti nähdä myyrän. Laskin sitten Toivon alas ja jäin katselemaan, kun se innosta täristen seurasi myyrän pähkinänhankintaa.

Yhtäkkiä myyrä tuli kolostaan noin parinkymmenen sentin päähän, ja Toivo salamana kimppuun! Eivät häirinneet valjaiden kahleet, kun kissa syöksyi saalista päin. Se sai myyrän kiinni, myyrä vinkaisi, Toivo säikähti ja päästi irti. Myyrä juoksi terassin alle, Toivo sen perään. Juuri kun olin menossa katsomaan, mitä siellä tapahtuu, Toivo tuli alta pois ja kantoi saaliinsa terassille. Hyvä Toivo! Ensimmäinen myyrä kissan käpälässä! Mahtavaa!

Toivo on tuonut ensimmäisen saaliinsa terassille. Hieno myyrä!

Toivon täytyy koettaa vähän sähistä Helgelle... mitä tekee myyrä?

Pienen saalistajan otsa menee ihan ryppyyn, kun se huomaa, että
myyrä koettaa lähteä karkuun!

Toivo leikki myyrällä aikansa, ja kun huomasin, että myyräparka oli vielä hengissä, aloin sääliä pientä jyrsijää. Se oli kuitenkin vahingoittunut, ja parasta olisi päästää se päiviltä. En halunnut pyövelin tehtävää itselleni, vaan hain Kalle-konkarin sitä varten sisältä. Kalle omi myyrän oitis ja katsoi pentuja hyvin tiukasti...

Ja kertoi sitten, kuka täällä määrää.

Kalle hoiti hommansa ja saattoi myyrän rajan yli.

Kun myyrä oli vainaa, vein Kallen takaisin sisälle ja annoin Toivon jatkaa puuhastelujaan jyrsijän kanssa. Toivo oli järkyttynyt Kallen sähinästä ja murinasta ja pelkäsi, että Kake tulee takaisin, eikä ensin uskaltanut koskeakaan omaan saaliiseensa. Äkkiä se kuitenkin toipui järkytyksestään, kun sitä kovasti kehui ja kehui ja kehui... Toivo sai takaisin sen, mikä sille kuului!

Mun ikioma saalis... voiko tää olla totta?

Välillä näytti siltä kuin Toivo olisi ymmärtänyt, mitä kissan kuuluu myyrälle tehdä, mutta eipä sittenkään. Syömättä jäi tämä ensimmäinen saalis. Kalle olisi sen syönyt, jos olisin antanut, mutta sen en anna enää myyriä syödä, kun se oksentaa ne aina pois.

 

Leikkikin sentään vielä kelpasi.

 

Välillä Toivon täytyi kertoa Helgelle, kenen myyrällä tässä leikitään.

 

Helge kärsi hyvin vakavaoireisesta valjashalvauksesta eikä edes yrittänyt hyökätä Toivon saaliin kimppuun. Se vain kääntyili paikallaan selälleen ja kyljelleen ja haisteli tai koetti tassullaan tunnustella myyrää, milloin Toivo oli sen lennättänyt sen ulottuville.

Kuollut myyrä jäi unholaan, kun Toivo katsahti pähkinäkasan suuntaan...

...mutta toinen myyrä olisi ollut yhdelle päivälle jo ihan liikaa! Tultiin pian sisälle, ja pojat saivat herkkuruokaa: hirvenjauhelihaa ja kalkkunaa. Syömisen ja vessassakäynnin jälkeen hiljaisuuden rikkoi vain uninen tuhina.

Vapauden loppu

Lumi rajoittaa kivasti kissan kulkemista, ja Helge ja Toivo ovat tähän saakka voineetkin ulkoilla vapaina valvotusti. On kuljettu polkuja pitkin varastolle, puuvajalle ja tietä pitkin oman pihan rajalle saakka. Kotaankin vie polku, ja kodan ympäri on voinut kävellä helposti.

Nyt hangen pinta sulaa päivisin ja pakastuu öisin... ja pojat ovat keksineet, että hanki kantaa pienten tassujen alla. Aurinkoisen päivän aikana se ei kannakaan kissoja valvovaa ihmistä, joka aina kulkee poikien mukana ulkona. Kissanpentu vaeltaa innoissaan ja uteliaana hangella, ja perässä tuleva ihminen uppoaa reittä myöten lumeen eikä pääse eteenpäin ilman lumikenkiä.

Luulin, että vapaana ulkoilu loppuisi kitisten niin kuin lempirunoilijani maailma, mutta ei, se loppui paukahtaen. Oli tehtävä äkkipäätös: nyt ulkona kuljetaan valjaiden kahlitsemana ja narun päässä. Alku on hankalaa ja vielä kauan ikävää, mutta luotan siihen, että pojat tottuvat ennemmin tai myöhemmin. Kun ei muuten ulos pääse, pääsee sentään yksi kissa kerrallaan ja kiinni kytkettynä. Silläkin lailla näkee ja kuulee lintuja ja oravia ja voi huomata jopa myyrän tai hiiren, jonka kimppuunkin pääsee vaikkei olekaan villi ja vapaa. Kesällä saa sitten olla myös häkissä ja katsella sieltä käsin ainakin lintuja ja oravia, toivottavasti myös muita otuksia, joita Kallekin on sieltä nähnyt: supikoiria, mäyrän, ketun ja kauriin. Ehkä häkin sisäänkin maahan ilmestyy kolo, josta nousee meheviä myyriä kissaa ilahduttamaan. Niin kävi pari vuotta sitten, kun oli hyvä myyrävuosi. Kalle sai häkissä kymmenisen myyrää samasta kolosta. Se oli Kallen onnen kesä. :) (Kalle on hämmästyttävän taitava myyränmetsästäjä, vaikka se on umpikuuro.)

Nyt odotellaan vuosi ja toinenkin, ennen kuin päästään ulkoilemaan taas ilman talutinta, niin kuin Kalle ulkoilee. Kalle ja Rasmuskin kulkivat narun päässä monta vuotta, ennen kuin uskalsin lähteä niiden kanssa ulos niin, että ne kulkivat valvotusti vapaina. Satunnaisesti ne olivat päässeet vapaina juoksemaan ennenkin, ja niin pääsevät välillä myös Toivo ja Helge, kunhan kesä tulee. Vasta pari viime vuotta käytiin Kallen ja Rasmuksen kanssa ulkona yhtä aikaa. Siihenkin on nyt pienten veljesten tottuminen, että ulkoillaan erikseen, vuorotellen.

Niin murheelliselta kuin tuntuukin olla julma ihminen ja kahlita kissa kurjantuntuisiin ja liikkumista joka tavalla häiritseviin valjaisiin, niin vielä murheellisempaa olisi, jos jompikumpi pikkupojista ehtisi tutkimusretkillään näönkantaman taakse ja vielä kauemmas eikä koskaan löytäisi takaisin... mikään ei voisi olla kamalampaa.

Lapsuus on nyt ohi. Vapautta ei ole enää.

Helge ja paljonpuhuva katse.

Toivon koko olemus kertoo, miltä kahleet tuntuvat.

Kiva lelu

Kissoille on helppoa tehdä täysin ilmainen mieluisa lelu. Kampasin Kallen läpikotaisin Furminatorilla ja pyörittelin irronneista karvoista pallon. Kallenkarvapallo oli niin kiva lelu, että Helge ja Toivo jaksoivat leikkiä sillä itsensä väsyksiin saakka. Palloa kanniskeltiin keittiöstä työhuoneeseen ja sieltä vessaan ja takaisin. Se kulki välillä Helgen ja välillä Toivon suussa, välillä sitä heiteltiin ja tassuteltiin. Sen perään loikattiin, kun sille oli ensin annettu kunnon vauhti.

Pojat olivat viipyneet pallon kanssa keittiössä ihmeen pitkään, kun menin katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Tassu toisensa jälkeen kävi jääkaapin alla ja yritti tavoittaa palloa. Koetan aina olla olematta curling-kissanpalvelija, joka raivaa kissan tieltä kaikki vastoinkäymiset ja haasteet, mutta tässä kohtaa oli pakko auttaa: pallo oli niin syvällä jääkaapin alla, etteivät pojat olisi sitä itse sieltä saaneet. Niinpä aloin kaivaa palloa pois aseena puinen syömäpuikko. Jääkaapin alunen olikin täynnä aarteita. Villakoirat olivat isoja ja huopaantuneita, mutta niiden ja uuden pallon lisäksi jemmasta löytyi viisi hiirtä, kaksi kynää ja vanha kissankarvapallo, jonka olin pyöritellyt vuosia sitten Kallen ja Rasmuksen karvoista. Sekin oli ollut Helgelle ja Toivolle mieluinen lelu. Nyt tiedän, mistä etsiä, jos jokin pieni esine katoaa jäljettömiin.

Toisen kynän olivat pojat käyneet varastamassa keittiön kaapin ovessa roikkuvasta kalenterista. Totta puhuen monikkomuoto pojat on hiukan väärin. Olen aivan varma, että syypää on se pikkuinen riiviö, joka juuri nyt makaa tässä sylissä, kehrää kuuluvalla äänellä, lipaisee välillä poskea karhealla kielellään ja aiheuttaa suurta haittaa kymmensormijärjestelmän toiminnalle: kynävaras on ilman muuta Helge. Niin kuin Rasmuskin aikoinaan, myös Helge tuntuu usein ansaitsevan lisänimen Syyllinen.

 

 

 

Kuvia, kuvia

Viime päivinä on ollut aurinkoista ja kaunista. On ulkoiltu paljon. Helge on maistellut lunta.

Kokemus ei tainnut kauniisti kutkutella makuhermoja.

Joskus se pieni riiviö näyttää... niin, miltähän? Viisaalta ja mietteliäältä? Tuikealta? Moittivalta? Sivistyneeltä? Terävältä? Piikikkäältä? Söpöltä ja suloiselta ja ihanaiselta joka tapauksessa.

Risuja se tykkää maistella. Irtorisuja ja kasvavia risuja.

Syreenipuskassa on tuhkakasa, joka on Helgen mielestä ihan paras paikka lintujen vaanimiseen. En voi välttyä ajatukselta, että Helge hakeutuu itsensä väriseen ympäristöön ja haluaa sulautua maastoon, että voisi huomaamattomana vaania tipuja. Etupihallakin Helge asettuu usein auton jättämään tummaan kohtaan maassa.

Toivo oli ehkä viiksikarvan verran fiksumpi ja jäi terassille mukavan peiton päälle lintuja kyttäämään. Siihen paistoi aurinko, ja tuuli pysytteli poissa. Toivo on tottunut kyttäilemään lintuja lampaantaljoihin kääriytyneenä, nyt ei ollut kissan päällä suojaa. Linnut lensivät ihan läheltä! Toivoa ärsytti. Välillä se litistyi ihan pieneksi, välillä jäkätti, vaihteli paikkaa sinne ja tänne. Aurinko häikäisi.

Kalle-setä se vaan jatkaa auringosta nauttimistaan entiseen malliin.

Vanhan kissan kevät

Kallella on kevät! Valo on lisääntynyt ja Kallessa riemu valon mukana samaan tahtiin. Viime päivinä Kalle on innostunut jahtaamaan narua, juoksemaan talon läpi etuovelta takaovelle ja takaisin pienten perässä tai oikeastaan enemmänkin edellä, pentujen perässä juokseminen kun ei taida kuulua Kallen mielestä vanhalle kissalle sopiviin harrastuksiin. Pikkukissat ovat välillä vähän ihmeissään, kun mörssäri lähtee liikkeelle ja tömistelee vauhdilla menemään. Se juoksee hiekkalaatikolta yläkertaan ja toivoo, että sitä seurataan. Se kurkistaa nurkan takaa ja odottaa, että jompikumpi pojista näkee sen, ja lähtee sitten räjähtävällä vauhdilla karkuun. On onnellista nähdä, miten Kallessa on nykyään elämää! Myös Kallen toipuminen Rasmuksen kuolemasta on ollut hidasta, mutta nyt tuntuu, että kevät on herättänyt Kallen pitkästä unesta, ja siinä heräämisessä ovat äärimmäisen tärkeinä auttaneet Helge ja Toivo - varsinkin Toivo, joka ihailee Kallea niin!

Talven aikana Kalle ei ole juuri muuta tehnyt kuin nukkunut. Ulkona se ei ole viihtynyt. Suurimman osan ulkoilureissuista Kalle on tehnyt kissanmitan päähän ovesta. Nyt se on jo monena päivänä lähtenyt vähintään kerran varaston alle tarkistamaan myyrätilanteen. Myyriä taas on, olen niitä nähnyt, samoin kuin hiiriä. Toistaiseksi kevään saaliit ovat jääneet saamatta. Olen melkein varma, että ennen kesää Kalle saa myyrän, ja sitä tapausta odotan! Mitä Kalle sanoo pojille, kun se tuo saaliin kotiin? Antaako se Helgen ja Toivon tulla edes lähelle? Rasmukselle Kalle aina murisi jo kaukaa, jos sillä oli myyrä tai hiiri suussa. Rasmuksenkin metsästämät saaliit Kalle varasti ja sähisi sitten Rasmuksen pois. Se ei Ranea haitannut, se kun ei enää kuolleilla jyrsijöillä viitsinyt leikkiä, syömisestä puhumattakaan. Kallelle pienet raadot kelpaavat leluiksi ja ruoaksikin.

Myyrä, jota kissat eivät nähneet.

On ollut tuulisia päiviä, mutta auringonpaisteessa suojaisalla paikalla on lämmin. Vaikka Kalle välillä riehaantuu valosta, se osaa rauhassa nauttia keväästä ja antaa auringon lämmittää vanhoja luita.

Kalle on vanha ja viisas. Se tietää, mitä pitää tehdä, kun ensimmäiset
lämpimät auringonsäteet ehtivät maahan saakka.

Pieni tuulenvire tuo nenään kevään tuoksuja.

Jännä aamu

Hiiri on houkutellut pihaan pedon. Luulen, että meillä on ollut talven aikana myös ainakin yksi rotta, mutta koska siitä ei ole näkynyt jälkeäkään pitkiin aikoihin, se on varmaankin joutunut saaliiksi, ja nyt taidan tietää, kuka sen on syönyt.

Pojat menivät pakkasaamuna ulos, ja Toivo jäi tyytyväisenä lampaantaljojen sisälle koppaan lintuja kyttäämään. Pähkinähakki istahti hangelle, kaivoi nokallaan kolon, pudotti siihen pähkinän ja peitti sen pienellä lumikokkareella. Ehkä se ehtii hakea sen vielä ennen kuin lumi sulaa. Hakkia ja tinttejä oli kiva poikien katsella, lintuihin eivät kissat kyllästy. Helge ei malttanut jäädä koppaan paikalleen, ja niinpä sen tuli pian kylmä ja se halusi takaisin sisälle.

Tulin itsekin sisälle ja jäin vahtimaan Toivoa ikkunan takaa, kun hangen poikki loikki vilahdus mustaa. Se loikki takaisin, ja Toivo näki sen myös, ojensi päänsä pitkälle lampaantaljojensa suojasta. Kärppä! Kaunis valkoinen kärppä ja sen hieno, musta hännänpää! Ehdin kuin ehdinkin kaivaa kameran esiin ja sain muistoksi talletettua jonkinlaisen kuvan upeasta otuksesta, kauniista nappinenästä nappisilmineen, ennen kuin se pomppi taas hangen poikki ja terassin alle, perässänsä Toivo. Ja Toivon perässä minä toivoen, ettei kissa saa hienoa petoa kiinni. Kuulin hätääntynyttä säksätystä ja pelkäsin, että otus on jäänyt kissanpennun hampaisiin, mutta kun kurkkasin terassin alle, siellä Toivo jokseenkin rauhallisen näköisenä tuijotti maassa olevan kolon suuta, josta käsin kärppä yritti häätää kissaa pois.

"Toivoooo!" huusin ja samaan hengenvetoon totesin, että turha toivo. Kultainen kissa on päässyt jahdin makuun eikä varmasti tule kutsumalla pois, kun on saanut niin hienon takaa-ajokokemuksen. Päätin tulla sisälle miettimään strategiaa Toivon houkuttelemiseksi pois terassin alta. Samalla huutelin Toivoa, kutsuin kultaista kaunista kissaa, ja joka kutsun jälkeen totesin taas, että turha toivo...

Vaan eipä ollutkaan turha toivo: Toivo kultainen, kilttiäkin kiltimpi kissa, tuli kuin tulikin terassin alta hirvittävästi puskemaan ja kehräämään ja käveli aivan mielellään sisälle, ennen kuin ehdin sulkea oven perässäni. Kärppä oli kadonnut koloonsa, eikä Toivo sitä enää viitsinyt jäädä odottamaan. Vielä kerran kuitenkin näin kärpän aivan hyvissä voimissa loikkivan rappusten editse kodan suuntaan. Onneksi ei kissa ollut saanut vahinkoa aikaiseksi, kärppä kun on niin hieno, kaunis ja hyödyllinen eläin.

Toivo sai nuoren ikänsä hienoimman kokemuksen ja nukkui sikeästi pitkän aikaa. Luulen, että se näki jänniä unia.

Kaunis nappinenä. Kärpän hieno, musta häntä jää ikävästi lumikokkareen
taakse. Vilauksen siitä juuri ja juuri näkee.