Kolo

Kissojen häkkiin on ilmestynyt pieni kolo. Sen halkaisija on muutaman sentin mittainen. Se on myös pari senttiä syvä. Kolo on lähellä omenapuunrankaa. Se löytyi eilen. Olen vienyt kissanhäkkiin varmaankin viitisenkymmentä tammenterhoa leluiksi. Suurin osa niistä on kadonnut heinikkoon tai lennähtänyt häkin ulkopuolelle.

Kolon ilmestyttyä häkistä on löytynyt myös tammenterhojen kuoria.

Kolo on kissojen mielestä tosi kiinnostava. Toivo löysi sen ensin. Se kaivoi sitä kuin Kalle ikään (Kalle oli oikea kaivaja!) ja työnsi kuononsa koloon. Helgekin kiinnostui kolosta tänään, samoin vähän myös Sulo. Koloa on kiva kaivaa, ja se on loistava lähtökuoppa pyrähdyksille.

Mikä ihme kolon on tehnyt? Kuka on syönyt tammenterhoja? Kolo on vain pieni maassa oleva kolo, ei käytävän tai luolaston suu. Joku on kaivanut koloa ja tullut häirityksi, ennen kuin ehti piilottaa koloon tammenterhon tai kaivaa koloa syvemmälle maan sisään.

Oli miten oli, on äärimmäisen mukavaa, että kissanhäkissä on kolo. Kolo on kissoille suuri ilo!

Loppusyksyn fiiliksiä

Viime aikojen sää on ollut aika kurjaa ja hurjaakin, kun oli pari päivää sitten sellainen ukkonenkin, että talo tärisi. Kissat eivät siitä välittäneet, mitä nyt Sulo vähän nosti päätään, kun jytisi. On kulunut jo muutama päivä, kun viimeksi on käyty lenkillä Helgen ja Toivon kanssa. Junaradanpohjan polulle mentiin, ja näyttäisi siltä, että kumpikin on jo vähän kyllästynyt siihen samaan reittiin. Polku on jo tuttu, eikä sen edestakaisin juokseminen ole enää niin hohdokasta, kun uutuudenviehätys on kadonnut. Sekä Helge että Toivo karkailivat risukoihin ja ryteiköihin. Oli vaikea juosta perässä, kun ryteikkö oli melko läpitunkematonta. Onneksi puut ovat jo kaljuja, niin kissa ei katoa lehvästön sekaan. On ilmiselvää, että kesällä poikia ei voi juoksuttaa vapaana, sen verran ovat saaneet itseluottamusta ja tutustuneet maastoon.

Helge kulki ryteiköstä ryteikköön mutta sain sen sentään loikkimaan myös heinikon poikki. Kameraa en ole ehtinyt kantaa mukana, mutta kännykällä tallensin Hegulaisen:

On aika valmistautua talveen. Ulkona ei enää paljon käydä. Häkissä ollaan korkeintaan puoli tuntia yhteen putkeen. Häkin viereen olen virittänyt linnuille rasvanakin, ja siinä käyviä tinttejä kaikki mielellään katselevat. Sulo hyökkäilee lintuja kohti pennun innolla, ja tietenkin tintit lähtevät karkuun. Toivo ja varsinkin Helge tietävät, että lintuja pitää katsella ihan hiljaa paikallaan. Helge onkin ollut häkissä muutamana päivänä lampaantaljoihin kääriytyneenä. Tapa opittiin viime talvena, kun oli paljon lunta ja pakkasta. Monta lampaantaljaa ja filttiä kissojen alla ja päällä, siinä oli pojilla lämmin paikka tarkkailla lintuja, vaikka pakkasta oli melkein 20 astetta. Helge muisti lampaantaljapesän oikein hyvin: kun virittelin taljoja häkin pöydälle, Helge ei olisi malttanut odottaa, että pääsee lämpöisten vällyjen sisään kyttäämään tipuja. Se asettui sinne ja jäi pitkiksi ajoiksi siihen, ei olisi millään malttanut tulla sisälle. Kylmä sille ei ainakaan tullut.

Sisälläkin ollessa voi katsella lintuja. Laitoin parvekkeen pöydälle kupin pähkinää ja avasin siitä vierestä ikkunan. Lintuharrastuksessa on paljon enemmän mieltä, kun voi kuunnella myös äänet! Tintit rapistelivat pöydällä ja kupin reunalla, mutta kaikkein jännintä oli, kun käpytikka tuli hakemaan oman osansa. Käpytikan lento ei ole mitään hiljaista, kaunista liitoa. Siitä kuuluu kunnon ääni. Pojat joutuivat asettumaan jonoon, että kaikki näkisivät ja kuulisivat. Kännykkä tässäkin vain ehti tilanteen tallennukseen.

Myöhemmin paikat vaihtelivat, ja Toivokin pääsi vähän lähempää katselemaan.

Tulisipa taas luminen talvi! Lunta saisi olla ainakin niin paljon, että kissojen olisi turvallista kulkea lumeen tehtyjä polkuja. Saisivat vapaasti juoksennella polkuja pitkin, niin kuin viime talvena. Myyrät voisivat tehdä lumeen omia polkujaan, jotka päättyisivät vaarallisten petojen vartioimiin koloihin...

Päästäinen

Metsästyskausi on alkanut: syksyn ensimmäinen saalis on päästäinen. Onneton hyönteissyöjä jäi häkissä kissan kynsiin, ja saalistajana oli tietenkin kylän paras metsästäjä Toivo. Nähtäväksi jää, onko Sulosta Toivon haastajaksi. Aika hyvä sen täytyy olla, jos se Toivon voittaa. Toivo on niin nopea, mutta leikkiessä Sulokin on melko sähäkkä! Kunhan myyrät nousevat koloistaan talven tullen, pääsee jahti kunnolla alkamaan. Myyriä pitäisi nyt olla paljon, kun myyräkuumeestakin varoitellaan.

Päästäistä ihmettelivät kaikki kissat. Toivo on niin kiltti (tai sanoisinko nössö tai nynny!), että se antoi muiden tulla sen saaliin luo. Viime talvena Toivo puolusti myyriään sähisemällä, mutta siitä on tainnut tulla tosiaan vähän nössö.

Sulokin pääsi ensimmäistä kertaa ihmettelemään ihan ihkaelävää "hiirtä". Harmi, että "hiiri" oli pahanhajuinen ja -makuinen päästäinen eikä myyrä.

Toivottavasti Sulo pian saa ensimmäisen oman kunnon saaliinsa – ja toivottavasti se on myyrä.

Ennen päästäisjännää Sulolla oli toinenkin jännä ja kiva kokemus. Se pääsi lenkille junaradanpohjan polulle. Tosin varsinaisesta polulla kulkemisesta ei voi puhua, Sulo kun ei yhtään kävellyt polkua eteenpäin vaan loikki heinikossa sinne tänne. Sulolla oli valjaat, enkä ilman niitä olisi uskaltanutkaan sen kanssa lähteä ulos. Sulon suojaväri on niin täydellinen, että se olisi hukkunut syksyisten heinien sekaan alta aikayksikön. Kun laskin Sulon polun alussa maahan, se istui pitkään paikallaan. Valjaat häiritsevät, ajattelin, mutta eivät ne enää yhtään hidastaneet menoa, kun Sulo loikki hurjia loikkia mielivaltaisiin suuntiin ja nousi eteen tulevien puiden runkoja pitkin ylöspäin, onneksi ei korkealle.

Sulon lenkin aikaan oli vielä reilusti lämpöasteita, mutta kun tänään käytiin sen kanssa taas junaradanpohjalla, se ei halunnut loikkia yhtään mihinkään. Maa oli liian kylmä ja heinikko vähän turhan märkä. Niinpä kuljettiin polulla yksin jaloin. Nostin Sulon takin sisään lämmittelemään, ja sieltä turvasta se sai katsella maisemia ja ihmetellä ihan lähelle tulevia talitinttejä.

Sisälle tultua paras paikka oli lämmin takanreuna.

Sulosta on kasvamassa tosi komee kolli! Sillä on hieno profiilikin:

Syyspäivän lenkki

Helge ja Toivo pääsivät tänään taas lenkille. Ilma oli hieno mutta maa märkä ja aika kylmäkin. Kummankin kanssa lähdettiin junaradanpohjan polulle ja sieltä sänkipellon laitaan. Helgen lenkki alkoi murinalla.

Yksi kolmesta valkohäntäkauriista, jotka Hegulaisen kanssa nähtiin.

Nähtiin Helgen kanssa kolme valkohäntäkaurista. Helge matkusti alkulenkin olkapäällä ja ehti siksi hyvin nähdä kauriit. Ne olivat aika kaukana, mutta Helge kyllä ne näki: kun ensimmäinen lähti loikkimaan karkuun valkoinen häntä pystyssä vilkkuen, Helge murisi. Katseltiin kauriita yhdessä paikallaan seisten jonkin aikaa ja jatkettiin sitten matkaa. Laskin Helgen maahan, mutta se halusi kulkea suoraan siihen suuntaan, missä kauriit oli nähty, ja sinne ei voinut mennä, kun siellä ei ollut kuin korkeaa heinikkoa ja ryteikköä. Niinpä vielä vähän matkaa kannoin Helgeä olkapäällä, jossa se murisi askelten tahtiin: murrr...rrrr...rrr..rrr... Hurja-Helge olisi varmaan ajanut kauriin pois, jos olisi voinut.

Tunnelmakuvia polulta:

Junaradanpohjan polulla oli märkää, mutta polun jälkeisellä heinikkoisella pellolla vasta märkää olikin! Helge halusi kuitenkin itse kävellä pellon poikki sänkipellon laitaan, jota pitkin lähdettiin kulkemaan.

Sänkipellon laitaa kulkiessa kuultiin melko läheisen talon pihasta koiran haukuntaa. Siitä Helge ei tykännyt yhtään! Se oli sitä mieltä, että tuonne ei mennä, ja kääntyi takaisin. Kotia kohti lähdettiin koiranhaju nenässä.

Toivon kanssa käytiin melkein sama lenkki. Sänkipellolle asti Toivo ei halunnut kulkea mutta se otti kivat pyrähdykset junaradanpohjan polulla. Toivolla on viehättävä tapa lähteä kuin ammuttuna polkua eteenpäin, kääntyä sopivan matkan päässä takaisin yhtä kovaa juoksua ja hypätä hurja loikka suoraan olkapäälle. Jihuuuu!! Juokseminen on mahtavaa! Eikä pelkkä heinikon halkominenkaan hullumpaa ole. (Kohti juoksevasta Toivosta on ihan mahdotonta saada hyvää kuvaa! :D.)

Lenkillä käynti on Toivon mielestä aina vähän jännää... koirat eivät enää haukkuneet, mutta Toivonkin häntä näyttää silti tältä:

Toivo on lenkkikaverina aika helppo, kun se kulkee vapaana. (Valjaissa se ei vieläkään kulje mihinkään.) Se ottaa pyrähdyksiä ja lähtee räjähtävällä vauhdilla juoksemaan, mutta se tulee aina takaisin luokse, ja enimmäkseen se haluaa kulkea melkein jaloissa, jossa sen mielestä on turvallisinta, kun maailma on niin suuri.

Kotia kohti tullessa Toivo ei voinut vastustaa puuta, joka kutsui kiipeämään...

Kotona sisällä odotti broilerinkoipiateria, lämpöinen takka ja ikkunan takana pähkinöitä mutustavat oravat.

Sulo on vielä niin pieni, että se ei pääse tällaisille lenkeille. Maa on pienelle vielä liian märkä ja kylmä, eikä Sulon kanssa ole vielä tarpeeksi käyty ulkona. Se sulautuu niin hyvin syysmaisemaan, että se hukkuisi helposti, jos loikkisi heinikkoon. Sulon kanssa on sen sijaan paljon leikitty sisällä ja häkissä. Ja sitä on ihailtu. :)