Sulo Gunvald 6 kk

Sulolla on tänään puolivuotissynttärit. Lahjaksi Sulo sai ihan oikean hiiren! (Huom. siis pakasteen, valmiiksi tapetun.) Sulo leikki sillä ja lopuksi söi sen, niin kuin arvelinkin. Näytin hiirtä ensin Helgelle ja Toivolle, mutta niitä ei juuri valmiiksi saalistettu jyrsijä kiinnostanut, ja senkin arvasin etukäteen. Siksi en ostanut kolmea hiirtä, se olisi ollut ihan turhaa.

Hauskaa oli! Kuvat puhukoot puolestaan.

Naminam... :)

Ah, ihana arki

Elämässä parhaita ovat tavalliset, arkiset päivät. Aamuruoan jälkeen odotetaan päivän valkenemista ja häkkiin pääsyä. Kaikki pojat istuvat oven edessä, kun huomaavat, että nyt mennään. Ulosmenojärjestys vaihtelee. Joskus vien jokaisen kissan erikseen, joskus kaksi kerrallaan. Äärimmäisen harvoin kannan kaikki kolme yhtä aikaa häkkiin. Matkalla täytyy olla varovainen, jos oravat ovat jo tulleet. Helge ja Toivo matkustavat usein olkapäällä ja hyppäävät aika vilkkaasti oravan kimppuun, jos sellaisen näkevät. Sulo ei koskaan kiipeä olkapäälle eikä yritä hypätä sylistä pois, vaikka joskus senkin kanssa on nähty orava metrin parin päästä. Sulo tärisee silloin innosta mutta pysyy sylissä pyristelemättä.

Ihan tavallisena päivänä häkissä ollaan vain, katsellaan lintuja ja leikitään vähän. Heinä on aina kiva lelu, ihan kaikkien kissojen mielestä. Helgen kanssa leikkiminen onnistuisi parhaiten niin, että olisin sen kanssa aivan kahdestaan. Kun Sulo huomaa leikin, se ryntää aina heti paikalle ja Helge väistää. Se on ihan kuin Kalle! Kallea ei saanut innostumaan leikistä mitenkään, jos Rasmus oli tullut mukaan leikkiin. Silloin Kalle – ja Helge usein, kun Sulo tulee – jähmettyi liikkumattomaksi eikä tehnyt yhtikäs mitään.

Toivolle riitää häkissä mieluisaa seurattavaa.

Häkin verkko on niin suurisilmäistä, että välillä häkkiin tulee sisällekin joku lintu. Kaikkein jännintä kissojen mielestä on kuitenkin, kun häkkiin eksyy orava. Orava kulkee kurkihirren päällä tavoittamattomissa, mutta kissat ovat aivan innoissaan ja kulkevat pitkin häkkiä, jäkättävät oravalle ja yrittävät kuikuilla sitä kohti. Orava on käynyt häkissä ainakin kolme kertaa, ehkä useamminkin, kun vain kissat ovat sen huomanneet.

Arkisena päivänä käydään häkissä monta kertaa. Nyt on ollut niin lauhaa, että pojat ovat viihtyneet ulkona puoli tuntia tai jopa tunnin, ainakin Helge ja Toivo silloin, kun olen peitellyt ne lampaantaljoilla, ettei tule kylmä. Helge ja Toivo oppivat viime talvena vällyulkoilun. Oli paljon lunta ja pakkasta, mutta ulkona oli kiva silti käydä. Terassilla kopassa oli turvallista, lämmintä ja mukavaa, kun alla ja päällä oli pari kolme lampaantaljaa ja filttejä. Vieressä kävivät oravat, linnut ja hangen koloista kurkkivat myyrät ja hiiret. Vaikka pakkasta oli jopa parikymmentä astetta, pojat pysyivät lämpimänä taljojensa sisällä. Välillä kävin kokeilemassa korvia, etteivät ne olleet kylmät. Viime talven ulkoilu on pojilla hyvässä muistissa, ja kun menen häkkiin ylimääräisten lampaantaljojen kanssa, Helge ja Toivo asettuvat odottamaan, että peittelen ne. Siinä lämpöisessä kelpaa katsella lähellä ruokailevia lintuja.

Sulo ei ole ainakaan vielä sellaista oppinut, tai sitten se ei malta olla paikallaan vaan kuljeskelee häkissä, mutustelee ruohoa, innostuu linnuista ja leikkii. Joskus haen Sulon sisälle ennen isoja poikia, vaikka monesti käy niin, ettei Sulo malta tulla sisälle, kun kutsun. Se juoksee, säntäilee häkissä sinne tänne, ja sen kanssa täytyy ensin vähän leikkiä, sitten vasta ottaa se kyytiin ja kantaa sisälle.

Sisälle tulemiseen Sulo kuitenkin aina mielellään tyytyy. Se on iloinen, kun mennään ulos, ja iloinen, kun tullaan sisään. Se syö ruokansa hyvällä mielihalulla ja leikkii sisälläkin innoissaan.

Helgen lempileikki on myös Sulon lempileikki. Lempilelukin on sama. Sitä Sulo hakee ja hakee ja hakee, ihan niin monta kertaa kuin lelua jaksaa sille heittää.

Helgekin leikkii tätä leikkiä vieläkin, tosin ainoastaan silloin, kun Sulo on häkissä eikä ole mitään vaaraa, että Sulo tulee ja varastaa huomion ja leikin itselleen. Helgen kanssa leikitäänkin joka päivä aina vähän aikaa ilman Suloa.

Välillä Helge näyttää aivan tylsistyneeltä. Tai sitten tyynen rauhalliselta, onhan takana mukava päivä, paljon ulkoilua ja leikkimistä, vaikka ulkona käytiinkin tällä kertaa vain häkissä, niin kuin tavallista on. Junaradanpohjalla käydään lenkillä vain muutaman kerran viikossa, ei ihan joka päivä.

Kissanäyttelyssä

Eilen käytiin kaikkien kissojen kanssa kissanäyttelyssä. Aamulla kuudelta autoon, koko päivä pienessä näyttelyhäkissä ja illalla viiden aikoihin kotia kohti. Tylsäääää! No, meni se päivä vähän paremmin kuin etukäteen kuvittelin.

Kuvia otin vain kännykällä ja vain kaksi, muistoksi. Kamalia kuvia, mikä ei haittaa yhtään.

Toivo ja Sulo häkissä turvakopassa salamavalon kiiluttamine silmineen.
Sulolla ei ollut hätää, Topi kaivautui piiloon.

Helgen korva.

Toivolle kokemus oli kaikkein järkyttävin. Toivo kaivautui kopan takaseinän sisään pehmusteen ja kankaan väliin, ja kun arvostelun aika tuli, se piti kaivaa sieltä ulos leikkaamalla pehmuste saksilla irti. Tuomaripöydällä Toivoa jännitti, karvat pölisivät, ja kun tuomari alkoi kirjoittaa arvostelua, Toivo painautui turvaan tuomarin rintaa vasten ja painoi pään kainaloon.

Kissanäyttely on minulle edelleen melkein täysi mysteeri, enkä siitä paljoakaan ymmärrä. Toivolle ja Helgelle tämä ensimmäinen kerta oli viimeinen, Sulollekin mahdollisesti, mutta Sulo kuitenkin ehkä joskus vielä viedään näyttelyyn. Ehkä. Jyrkkä ehkä.

Pojat saivat ihan kivat arvostelut mutta parempia kissoja oli paljon. Toivon ja Sulon tuomari kehui kovasti poikien lihaksikkuutta, ja Helgen arvostelustakin lihaksikkuus oli rivien välistä luettavissa: "painava poika". Sulo voitti ensimmäisen vaiheen kilpakumppaninsa atleettisuutensa ansiosta, vaikka sen toisen väri oli tuomarin mielestä miellyttävämpi, lämpimämpi. Toivon luustoa ja lihaksia tuomari kehui kovasti. Kaikkien kissojen arvostelukaavakkeessa luki turkista "exellent show condition" (tai lyhenne, joka tarkoitti samaa). On ehkä niin, että turkin pitää olla hyvin huonossa kunnossa, jos ei saa tuota arvostelua, mutta sitä en keltanokkana tiedä vaan olen arvostelusta iloinen.

Sijoituksista viis: olen mielissäni siitä, että poikien turkin kuntoa ja lihaksikkuutta, sporttisuutta, atleettisuutta kehuttiin. Kaikki pojat olivat hyväkuntoisia ja lihaksikkaita. Se kertoo, että pojat ovat saaneet elää hyvää elämää ja liikkua paljon. Turkkeja en ole hoitanut yhtään enkä varsinkaan pessyt, mutta voi olla, että päivittäinen ulkoilu on pitänyt myös turkit hyvässä kunnossa ja kauniina. Toivoa ja Helgeä harjailin kumisualla pari päivää ennen näyttelyä, etteivät irtokarvat pölisisi, mutta ainakaan Toivon kohdalla se ei auttanut... kun Toivo jännitti niin, että karvat irtosivat ihan sen takia.

On nyt sitten tämäkin koettu. Illalla kaikki pojat sammuivat aika pian kotiintulon jälkeen, ja aamu venähti melkein tunnin pidemmäksi kuin tavallisesti. Päivä oli rasittava ja tavallinen arki tämän jälkeen parasta maailmassa.

Lampaan osia

Melkein tavallinen aamu häkissä, paitsi että pojat saivat jotain vähän erilaista tutkittavaksi: lampaan korvat ja etusorkat. Kävi niin kuin arvelinkin, kun tätä riemua kissoille suunnittelin: Toivo haisteli lampaan osia vähäsen, Helge juuri ja juuri nuuhkaisi, mutta Sulolle ne olivat suurin ilo, varsinkin korvat.

Sulo haisteli korvaa, heitteli sitä kuin hiirtä ainakin, kanniskeli sitä jonkin verran ja vähän murisikin, jos Helge tai Toivo sattui tulemaan lähelle. Olin etukäteen varma, että varsinkin lampaan korvista olisi juuri Sulolle iloa. Toivo ja Helge eivät paljoakaan tämmöisestä kiinnostu, mutta lampaan ansiosta Helge sai kokea yhden elämänsä kokemuksen, se nimittäin pääsi mukaan lampaan teurastukseen. Ehkä senkään takia pelkät jalanpalat ja kylmät korvalehdet eivät sitä paljon enää hetkauttaneet. Helge on ikäisekseen kokenut aika paljon kaikenlaista ja nähnyt melkoisen määrän eri eläinlajeja, joista ikävin ja pelottavin on inhottava, haukkuva koira. Lammasta Helge katseli olkapäältä kaikki karvat pystyssä mutta rauhallisena. Lampaita Hegulainen on nähnyt jo paljonkin, ensimmäisen kerran kesälomareissulla jossain päin Lappia. Silloin lauma oli ensin pelottava mutta kiinnosti heti, kun otukset lähtivät karkuun.

Helgen kanssa on viime aikoina tehty muutenkin kaikenlaista. On lähdetty autolla valjaslenkille, tutkailtu pellonlaidan jälkiä ja haisteltu hajuja, sisällä leikitty kaikenlaisilla leluilla, vaikka se on välillä hankalaa, kun Sulo tulee leikkiin ja Helge silloin väistää ja luovuttaa. Häkissä on ulkoiltu päivittäin, ja valjaslenkillä on käyty myös ihan pihapiirissä. Hajujen maailmaa ei ihminen voi kunnolla ymmärtää, vaikka kissalle se on tärkeä. Helge ja Toivo kävivät tutkailemassa lähihavupuiden alaoksia. Joku on jättänyt puumerkkinsä: kissa, kettu, koira, supikoira... kuka onkin, on viesti luetteva tarkkaan.

Syksy pimenee ja kylmenee. Tulisipa lunta! Lumimaisemassa voi kissa kulkea ilman valjaita lumen paimentamana. Jospa niitä pulleita myyriä ja hiiriäkin vihdoinkin saisi saaliiksi.

Jyrsijänmestästyskausi alkaa

Harmittaa, kun ei päästy niin pitkälle, että olisin voinut lähteä kaivamaan kameraa esiin. Hiirenmetsästys alkoi, saaliiden määrä on toistaiseksi nolla.

Aamulla oli muutama aste pakkasta ja maa kuurassa. Vein kissat häkkiin kuitenkin, sinne ne vaativat päästä joka päivä. Varsinkin Helge käy kierroksilla, jos ei pääse aamulla ulos, ja mitä myöhempään ulosvienti venyy, sitä mahdottomammaksi Helgen meno käy. Siispä kissat oli vietävä ulos, vaikka oli kylmä. Päätin sillä välin sytyttää takkaan tulet, että pojat pääsevät heti sisälle tultuaan kunnolla lämmittelemään. Varsinkin Sulo arvostaa takan lämpöä ja makailee mielellään lampaantaljalla takan edessä.

Takkapuut olivat pressun alla, ja kun avasin pressun, näin vilauksen pulleasta, kauniista, nappisilmäisestä hiirestä. Äkkiä Toivo metsälle! Varmuuden vuoksi hain sisältä Toivolle valjaat ja flexin ja menin häkkiin pyytämään Toivoa mukaani. Topi oli kuitenkin niin keskittynyt lintujen kyttäämiseen, ettei se tullut, vaikka kutsuin. Helge tuli, ja niinpä puin Helgelle Toivon valjaat, kaappasin sen syliini ja kannoin puukasan luo. Nostelin muutamaa klapia, ja hiiri tuli näkyviin. Helge sitä koetti tavoittaa mutta hiiri oli ovelampi ja nopeampi, se livahti äkkiä karkuun kasan toiselta puolen ja oli jo tavoittamattomissa, kun Helge sen äkkäsi ja yritti lähteä perään. Puuvajan alle hiiri katosi, ja vein Helgen takaisin häkkiin sen jälkeen, kun se oli hetken saanut haistella hiirenjälkiä.

Otin kottikärryllisen puita ja sytytin takkaan tulet, lisäsin linnuille pähkinää ja uuden rasvanakin kissanhäkin viereiseen telineeseen. Siinä usein käpytikkakin käy syömässä, ja sekös on kissojen mielestä ärsyttävä tyyppi! Tikalle jäkätetään aina ja enemmän kuin muille linnuille. Jotain kummaa tikoissa on, kun reaktio niihin on niin voimakas. Rasmuskin inhosi tikkoja ja aina niille säksätti, joskus puoliunessakin takan päällä maatessaan.

Kun menin peittämään loppuja puita pressulla, näin puiden joukossa taas hiiren! Nyt on Toivon tultava mukaan, kun Helge on niin tehoton saalistaja. Toivo saa varmasti hiiren kiinni! Hain Toivon häkistä, nyt se tulikin vastaan häkin ovelle. Puin sille valjaat ja toin puukasalle. Äkkiä Toivo hiiren huomasikin, ja katseltiin Topin kanssa yhdessä kaunista pientä hiirulaista, joka ihanine suloisine pienine mustine nappisilmineen tuijotti koivuklapien välistä. Pikkuiset hennot viikset värisivät. Korvat olivat kauniit, pyöreät ja läpikuultavat, häntä pitkä ja siro, pienet varpaat kauniit. Vaan ei auta olla kaunis ja suloinen hiiri, kun vastassa on kaunis ja nopea kissa. Hiiri jäi heti Toivon kynsiin, ja Toivo lähti sitä kuljettamaan häkkiä kohti. Hyvä! Viekin se häkkiin ja laske siellä maahan, niin Sulokin pääsee ensimmäistä kertaa jyrsijäjahtiin! Hyvä Toivo! – Mutta ei kantanut Toivolainen hiirtä häkkiin saakka vaan päästi siitä irti jo paljon ennen. Hiiri lähti kuivat lehdet rapisten puuvajaa kohti, Toivo perässä. Otus jäi uudelleen kiinni, Toivo sai sen tassullaan painettua maahan, mutta se onneton ei saanut napattua hiirtä suuhun niin, että saalis pysyisi leuoissa. Hiiri katosi puuvajan alle, ja Toivo joutui tyytymään kuuntelemaan rapinaa.

Jyrsijänmetsästyskausi on alkanut. Kaatolupia on myönnetty rajaton määrä.

Maneesissa

Kissoilla oli jännä päivä. Päästiin poikien kanssa maneesiin, jossa ne saisivat leikkiä ja juosta niin kovaa kuin kintuista lähtee! Ajattelin, että varsinkin Toivolle spurttailu tekisi hyvää, ja Helge olisi hyvä saada väsytetyksi, se kun on niin vaativa ja koko ajan tekemistä pyytävä kissa. Toivo toivoton oli kuitenkin liian arka riemullisiin pyrähdyksiin, vaikka kyllä sekin joitakin juoksuaskelia otti. Enimmäkseen se kulki pitkin reunoja.

Kaikki muutkin kulkivat aluksi vain seinän viertä, ja pehmeä hiekka tuntui jotenkin oudolta – uskaltaako siinä edes kävellä? Reunalla hiekka oli tiiviimpää. Tennispallon perässä Sulo lähti keskemmälle, ja siitä alkoi pikkuhiljaa ilo.

Helge ja Toivo jäivät vielä reunalle ihmettelemään, mihin se pieni marakatti oikein katosi, kun Sulo loikki jo keskellä maneesia.

Veljekset lähtivät nekin keskemmälle, tosin Toivo-reppana kulki paljon pitkin seiniä koko reissun ajan. Sitä pelotti. Helge ja Sulo juoksivat juoksutusraipan piiskan perässä. Leikkihetki oli selvästi Helgen ja Sulon juttu, koko maneesireissu kaikkein eniten Sulon. Helge kyllä jahtasi juoksutuspiiskaa, mutta se ei yksikseen juuri leikkinyt eikä loikkinut, vain vähän edes Sulon kanssa. Toivo kävi välillä pikkuisen kiinnostumassa leikistä mutta palasi pian reunalle, josta se huuteli Pertsa ja Kilu -elokuvien repliikkejä: Lähetään jo kotiiiiin. Mä haluun jo kotiin.

Helgeä oli kaikkein vaikein kuvata, koska maneesissa oli hyvin vähän valoa, ja Helge on niin tumma. En halunnut kumminkaan käyttää salamaa. Automaattitarkennus oli hidas, kun tähtäsin Helgeä, ja niinpä jouduin aika pian luovuttamaan Helgen kuvaamisen. (Manuaalitarkennusta en edes viitsi yrittää!)

Toivo olisi ollut kuvauksellinen ja sopivan vaalea. Siitä olisi saanut hyvin kuvia, todennäköisesti myös vauhtikuvia, jos se olisi arastelultaan juossut ja ottanut spurtteja. Mutta se onneton mammanpoika lymyili enimmäkseen reunoilla tai sitten tuli jalkoihini kiehnäämään. Välillä se kävi ystäväänsä ja veljeään moikkaamassa ja näytti aina yhtä huolestuneelta.

Samaan aikaan Sulo oivalsi toden teolla, minkä takia tänne oikein oli tultu. Tänne tultiin juoksemaan, loikkimaan, leikkimään ja spurttailemaan, kun kerrankin on PALJON tilaa, missä juosta! Hämärässä maneesissa hurjaa vauhtia kiitävästä Sulostakin on täysin mahdotonta saada hyviä kuvia. Onneksi joitakin tunnelmia silti tarttui muistoksi, enimmäkseen enemmän tai vähemmän epäonnistuneita kuvatuksia mutta mitäpä siitä. Pääasia, että oli kivaa!

Tämä on kaikkein surkein kuva, kun on epätarkka, mutta ainoa, joka
edes näin hyvin onnistui Sulon lukuisista hurmaavista loikkauksista.
Sulo hyppi ilmaan ja loikki ja pomppi niin kuin vain kissanpentu voi!

Kotiin tultua oli jonkin aikaa aivan hiljaista. Sulo ahmi lautasellisen lampaanlapaa ja meni nukkumaan. Toivo söi ja katosi jonnekin nukkumaan sekin. Helge oli jo ensimmäisenä nukahtanut kiipeilypuuhun, mutta ei kestänyt viittätoista minuuttiakaan, kun se jo kiljui ja halusi tekemistä! Voi HELGE!! Se oli juossut ja leikkinyt, ja sillä oli ollut kivaa, mutta mikä sille riittäisi?! Helgen aamukin oli ollut jännittävä:

Häkissä oli oravanpoikanen, joka pysytteli pitkään katonrajassa, kun ei uskaltanut kiivetä alas. Sitä Helge kyttäsi ja yritti päästä lähemmäs, mutta orava oli onneksi saavuttamattomissa.

Taisi kuitenkin olla niin, että jännitys ja riemu oli ollut niin suurta, että pikku Hegulainen kävi vain pitkään ylikierroksilla eikä siksi väsähtänyt aivan heti. Tunnin parin päästä oli hiljaista. Huh sentään!