Lenkillä aina haistellaan ja tutkaillaan kulkijoiden jälkiä. Kun lapioin polun lumesta, taisin nähdä vain yhdet pikkuotuksen jäljet, luultavimmin peltomyyrän. Tällä meidän polulla on kuitenkin muitakin käyttäjiä. Olen usein nähnyt kauriin, jäniksen ja ketun jäljet, ihan polun loppupäässä myös hirven jäljet. Supikoirakin joskus talvipesästään nousee ja täällä kuljeskelee. Myös lähistöllä jossain talossa asustava kissa käyttää tätä reittiä, ja siitä erityisesti Helge suuttuu, kun se näkee vieraan kissan ikkunastaan. Kissasta soisi omistajan pitävän parempaa huolta myös kissan itsensä takia. Ihminen on kissalle kaikkein vaarallisin, mutta olen nähnyt tässä lähistöllä myös ilveksen ja sen jäljet. Ilves kuuluu luontoon, lemmikkikissa ei. Vaatii tietenkin vaivannäköä käydä kissan kanssa valvotusti lenkillä. Sen vaivan näkeminen on minulle suuri ilo.
Toivo käveli ihan rauhassa sinne ja takaisin. Tosin ihan polun päässä se ei käynyt vaan kääntyi puolivälistä takaisin. Palelsiko tassuja vai alkoiko sama polku kyllästyttää?
Tämä se on: maailmani kaunein.
Helgeä ei polku kyllästytä oikeastaan koskaan. Se ei nimittäin ikinä ole Helgelle sama. Aina on joku uusi tuoksu, jälki tai viesti, jota täytyy tutkia. Toivokin haistelee mutta ikään kuin ohimennen. Helgelle reviirin tutkailu on astetta tärkeämpää.
Polun ylle kaartunut pujo oli juuri tarpeeksi matalalla.
Ihan joka kerta tätä ei tapahdu, mutta hyvin usein kuitenkin. Nyt liikutaan Helgen tontilla. Se täytyy selvästi merkitä, että jokainen kulkija sen tietää ja ymmärtää.
Maanomistaja.
Sulon lenkin alussa katsahdin järven suuntaan, missä näkyi aika synkkiä pilviä. Ei kuitenkaan saatu lisää lunta.
Sulolla oli vauhti päällä.
Helgen viestit Sumppi luki ihan tuoreeltaan.
Muutama rauhallinen askel eteenpäin, ja noin puolestavälistä polkua Sulo kääntyi takaisin. Vauhti oli aikamoinen, ja hetkessä Sulo oli kadonnut melkein näkymättömiin. Koko polun Sulo loikki takaisin ja pysähtyi pihan reunassa odottelemaan: mihin jäit? Siitä mentiin varaston ohi ja suoraan terassin alle. Kävelin kodan ovelle ja sieltä kutsuin Suloa, ja sinnehän Sulo käveli innoissaan. Kodassa Sulo viihtyy hyvin, mutta nyt kotaan kutsu oli vain keino saada Sulo kiinni ja sisälle.
Sulo on kiltti poika mutta hyvin herkkä eikä yhtään pidä siitä, että sitä yritetään ottaa kiinni ulkona. Se tulee kyllä usein luokse, kun sitä kutsuu, ja voisi sen ehkä ottaa syliinkin ja kantaa sisälle. Kuitenkin luulen, että jos sen kerran pari kaappaa syliin ja kantaa sisään, se ei kauaa enää tule luokse kutsusta. Siksipä Sulon kanssa nykyään ulkoillaan vapaana vain näin talvella, kun lumi estää sitä menemästä kiellettyihin suuntiin eikä sitä tarvitse ottaa kiinni ollenkaan, kun kotaan se kävelee ihan itse. Jos Sulo sulan maan aikana kulkisi vapaana ja lähtisi seikkailemaan ryteiköihin, sitä ei voisi sinne seurata, koska se selvästi ahdistuu, jos kokee, että sitä jahdataan. Niinpä me Sulon kanssa nautitaan talvesta enemmän kuin muista vuodenajoista ja otetaan lumikeleistä kaikki ilo irti. Kesällä ulkoillaan häkissä ja valjastellaan.
Nyt on kuitenkin niin hurmaavan talvista, että kodassa istuskelu olisikin mukavaa kaikkien kanssa. Niinpä Veikon ulkonapiipahduksen jälkeen mentiinkin kotaan, jonne Sulo juoksi omin jaloin ihan itse, kun tajusi, että sinne taas pääsee tulille istuskelemaan ja lintuja katselemaan. Fasaanikin kävi ihan ikkunan alla kissojen riemuksi. Kamera ei tullut kotaan mukaan tällä kertaa.
Sitä ennen Veikkokin vietiin polulle, jossa se ei paljoa halunnut kulkea – eikä sen tarvinnut. Näytti siltä, että tassunpohjia paleltaa, ja Veikko pääsi sisälle ennen kuin oli kävellyt polulla paria minuuttiakaan. Ei ole Veikon juttu tällainen talviulkoilu, ei sitten yhtään! Onneksi sekin kuitenkin mielellään istuskelee terassilla ja katselee lintuja lampaantaljoihin käärittynä, ja kodassakin se viihtyy.
Tämä sarja saa toivon mukaan pian jatkoa. Vielä ei ole lumi sulanut. :)
