Lähes vapaa päivä keskellä viikkoa on suuri ilo. Kissoillekin. Viikonloppuna en uskalla lähteä kissan kanssa lenkille paikkaan, jossa todennäköisesti kulkee silloin koiria. Tietenkin arkenakin voi nähdä koiran keskellä päivää, mutta riski on pienempi. Tässä lähistöllä on pieni palanen metsää, jossa kulkee hyvin tallattuja polkuja. Auton saa lähelle polkujen alkua paikkaan, johon tietä ajavat autot eivät näy eikä kissan tarvitse niitä pelätä, kun nousee autosta ulos. Ihanteellinen paikka valjaskävelyyn.
Helgen, Toivon ja Sulon kanssa olin jo käynyt valjastelemassa, ja nyt oli vihdoin Veikon vuoro päästä mukaan. Viime kesänä Veikko kävi viimeksi oudossa paikassa valjastelemassa eikä silloinkaan muistaakseni kuin kerran pari, ihan totuttelumielessä. Nyt alkuun vähän jännitti.
Jännitys haihtui melko äkkiä, kun kulki vähän eteenpäin ja löysi mielenkiintoisia tuoksuja. Oli muuta tekemistä kuin jännittämistä, eikä missään näkynyt ketään. Linnut vain lauloivat, muita ääniä ei kuulunut. Tiltaltti, yli lentävät joutsenet, peippo, sepelkyyhky, korppi...
Mustikka kukkii. Yksi pölyttäjäkin nähtiin. Toivottavasti niitä on jossain vähän enemmän.
Lenkin alku metsässä on autonlevyinen polku, jota kutsun tieksi ja joka päättyy kääntöpaikalle. Käveltiin tien päähän ja jatkettiin sieltä polkua pitkin eteenpäin. Veikko kulki valjaissa hienosti. Se jolkotteli jonkin matkaa ja välillä pysähteli haistelemaan. Jostain kuului rapinaa, ja tieltä piti vähän poiketa katsomaan, mikä rapisi. En nähnyt liikettä siellä, missä Veikko jotakin huomasi, mutta varmasti jotain oli, vähintään sisilisko, koppakuoriainen tai vaikka mato. Veikolta taas jäi huomaamatta kärppä, jonka näin loikkivan tien yli kymmenen metrin päässä.
Lenkin alku meni aika lailla tienvierustoja haistellessa ja kaikenlaisia rapinoita kuunnellessa, mutta pian Veikko keksi, että kävely on kivaa! Veikko kulki rennosti jolkotellen, häntä pystyssä välillä tanssahdellen eteenpäin. Pieni poika oli innoissaan! Täällä sitä kuljetaan metsässä, ihan oudoissa, uusissa paikoissa. Pieni Veikko oli suuri seikkailija.
Kotipihallakin linnut ovat kiinnostavia, mutta kun peipponaaras lennähti metsässä ihan lähellä olevaan puuhun, sitä kohti piti sännätä ihan eri innolla kuin kotipihan tuttujen tinttien perään. Oltiin kuljettu jo melkein tunti, ja Veikolla oli vielä virtaa. Nyt oltiin jo vähän yli puolivälissä lenkkiä. Jaksaakohan Veikko kävellä itse ihan koko matkan?
Voimalinjojen alta oli hakattu kaikki puut alas, ja aukealla lenteli mustarastaspariskunta. Miten jännää! Mustarastaita on katseltu omassa pihassa ihan koko talvi, mutta nähdä niitä täällä on aivan eri asia. Niitä Veikko katseli pitkään ja innoissaan.
Aukealta jatkettiin vielä palan matkaa samaan tahtiin, sitten Veikko alkoi pysähdellä enemmän ja enemmän. Aikaa oli kulunut jo melkein puolitoista tuntia. Otin Veikon välillä syliin ja kannoin sitä osan matkaa. Pienelle kissalle tällainen lenkki on pitkä siitä huolimatta, että Veikko on hyväkuntoinen ja liikkuu päivittäin paljon, vaikkei lenkillä ehditäkään ihan joka päivä käydä. Sylissä Veikko matkusti tyytyväisenä ympärilleen katsellen. Laskin sen vielä muutaman kerran maahan kävelemään itse. Aivan loppumatkasta, kun oltiin laskeutumassa polulta takaisin tielle, jo kivenheiton päässä autolta, kulki tietä pitkin ihminen. Se oli Veikon mielestä aika pelottava näky keskellä metsää. Muutama sana vaihdettiin: mies oli kissaihmisiä. Veikkoa jännitti mutta se selvisi tilanteesta voittajana ehjin nahoin, ylpeänä ja tyytyväisenä.
Koska oli vielä vapaata aikaa, päätin viedä vielä Sulon samaan metsään lenkille. Sulon kanssa en ottanut mukaan kameraa. Ajattelin, että jos joudun kantamaan Suloa (n. 6 kg) edes yhtä paljon kuin Veikkoa (n. 4 kg), on kamera siinä liikaa. Loppumatkasta otin silti kännykällä pari kuvaa Sulostakin.
Sulon kanssa päätin tehdä vähän eri lenkin, hiukan lyhyemmän kuin Veikon kanssa. Jos Sulo väsähtää, sitä on aika ikävä kantaa sylissä pitkä matka. Hyvän pituinen meidän lenkistä silti tuli. Veikon kanssa kuljettiin reilut puolitoista, ehkä jopa lähemmäs kaksi tuntia, ja Sulon lenkki oli hyvinkin puolentoista tunnin mittainen. Matkaa en yhtään osaa arvioida.
Sulolla oli alkumatkasta paljon asioita, joita sen piti selostaa. Vähän taisi jännittää Sumppiakin, mutta äkkiä senkin jännitys haihtui, kun tunsi nenässään tuoksuja. Sulo kulki valjaissa ihan yhtä hienosti kuin Veikkokin, ja aivan kuten Veikko, oli Sulonkin alkumatka haistelua ja tutkailua ja pysähtelyä, loppumatkasta jolkoteltiin pidempiä pätkiä, vaikka tietenkin silloinkin pysähdeltiin vähän väliä. Sulon kanssa reitti kulki hiukan eri polkua kuin Veikon, ja kohdassa, missä polku kulkee metsän ja pellon rajalla, lähti ihan vierestä lentoon pitkänokkainen lintu. Kuoviksi sen luulen tunnistaneeni, se kun oli aika iso, ja kuovien ääntä on täällä päin kesäisin aina kuulunut.
Toinenkin lintuhavainto tehtiin ihan muutaman kymmenen askeleen päässä. Sulo oli pysähtynyt taas jotain haistelemaan, kun ihan viereiseen haapaan lehahti palokärki. Se jäi puuhun kiljumaan, ja läheltä kuului jännä vähän rapinaa muistuttava ääni, jota on vaikea kuvailla sanoin, kun en ole ennen sellaista kuullut. Huomasin ison kolon toisessa suuressa haavassa ja sanoin Sulolle: "Lähdetään, jatketaan matkaa. Palokärki häiriintyy, sillä on ihan lähellä pesä." Sulo ei innostunut kehotuksesta lähteä kävelemään, ja niinpä jouduin kantamaan Sulon vähän matkan päähän. Palokärki oli siirtynyt kauemmaksi ja palasi pesälleen, kun oltiin Sulon kanssa turvallisen kaukana. Ehkä se meidät tunnisti: lähialueen palokärjet käyvät luultavasti kaikki talvisin meidän pihassa syömässä läskiä, ja jokainen niistä on nähnyt minut ja kissat. Suloa palokärki kiinnosti vain vähän.
Loppumatkasta Sulo innostui ottamaan spurtteja, kunnon pyrähdyksiä. Ensin se jäi jälkeen noin kahdeksan metriä eli flexin narun mittaisen matkan, ja kun kutsuin sitä, se juoksi minut kiinni ja ohi. Näin Sulo juoksenteli monta kertaa, melkein koko loppumatkan. Tosin aina, kun kohdalle sattui tulemaan kanto tai kivi, jonka päälle saattoi nousta katselemaan ympärilleen, juoksu keskeytyi, kerran jopa äkisti. Hassu Sulo juoksi kannolta kannolle ja kiveltä kivelle, nousi muutaman kerran puunrunkoakin pitkin vähän ylöspäin. Sulo syttyy hitaasti ja innostuu vasta, kun on ensin lämmitellyt melkein tunnin verran. Sitten alkaa ilo!
Sulo kannolla:
Koska Sulon into alkoi vasta, kun melkein näin auton mutkan takana, päätin poiketa vielä metsään, niin lenkki ei katkeaisi ihan kesken. Viimeinen pätkä polkua olikin yhtä iloa ja riemua. En tiedä, onko mikään mukavampaa kuin kävellä kissan kanssa keväisessä metsässä. Linnut laulaa, koko metsänpohja kukkii, vihreä on heleän vaaleaa, ilma on lämmin muttei kesäisen tukahduttavan kuuma, maa on kuiva, heinikko ei vielä estä kulkua, hyttysiä ei vielä ole. Onkohan tämä ihan vuoden paras aika?
Kun laskeuduttiin polulta tielle ja auto jo näkyi mutkan takana, Sulo jäi keskelle tietä makaamaan. En liiku. En lähde. En halua. Ei autoon. Ei kotiin. Jatketaan matkaa! Oltiin kuitenkin kuljettu jo puolitoista tuntia, ja Sulokin sitten ihan ilman vastusteluja astui kuljetuskoppaan, kun olin nostanut sen autoon. Kotona odotti tipu, jonka olin ottanut sulamaan ennen lenkille lähtöä.
Kerrassaan hieno päivä. Ensi kerralla on Helgen ja Toivon vuoro, toivottavasti pian.
