Sittenkin lenkille!

Hiljattain päätin, että kissat saavat luvan kesällä ulkoilla vain häkissä ja valjaslenkeillä. Niin olisi ollut ihan hyvä, mutta Toivo alkoi olla aivan toivoton, kun ei päässyt juoksemaan. Toivo on yllättävän kauan pysynyt melko rauhallisena ja nahoissaan, vaikkei olekaan päässyt juoksulenkille sitten kesäkuun alun. Nyt alkoi Toivolla kuitenkin taas keittää, niin kuin käy silloin, kun ei ole päästy päästelemään höyryjä. Toivo vaeltelee ja on levoton ja hyppää olkapäälle aina, jos vähänkin näyttää siltä, että olen menossa takaovesta – tai terassin verkko-ovesta – ulos.

Ei auttanut muu kuin uskaltautua junaradanpohjalle. Punkkeja on näkynyt tosi paljon ja hirvitti, kuinkahan paljon junaradanpohjan heinikosta niitä tarttuu. Toistaiseksi ei onneksi ole kissoista löytynyt yhtään. Kävin heilumassa viikatteen kanssa ja sain polkua vähän paremmin näkyviin, vaikka täydelliseksi en voi jälkeä kutsua, kun viikatteeni on tylsä ja ruosteinen ja taito ei edes ruosteessa, koska en ole koskaan oikein viikatteen käyttöä osannutkaan. Täytyy kyllä todeta, että vaikka viikatteenheilutuspäivä ei ollut (onneksi!) helteinen, niin siitä huolimatta ulkona tehtävä fyysinen työ ei kesällä ole mitään kamalan kivaa. Olen enemmän talvi-ihminen ja nautin pitkän polun kolaamisesta pakkassäässä. Mutta mitäpä sitä ei kissan takia tekisi?

Olen nyt käynyt poikien kanssa junaradanpohjan lenkillä vähän ajan sisällä kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta pitkästä aikaa vähän jännitti, enkä ottanut kameraa mukaan lainkaan. Toivo juoksi ihan kivan spurtin ja pysyi hyvin polulla. Helge juoksi menomatkalla myös, mutta paluumatkalla säikäytti, kun loikkasi polulta sivuun ja oli menossa risukkoon ja ryteikköön, josta onneksi säntäsi samalla vauhdilla takaisin polulle. Veikkoa en uskalla pitää vapaana kuin vain aivan viimeisen polun suoran, koska sillä ei ole yhtään järkeä päässä, kun se huomaa pääsevänsä juoksemaan vapaasti. Viimeinen suora päättyy kuusen alle, ja siihen tulee aina pysähdys. Veikko tosin juoksee vailla järkeä sinne ja takaisin, ja se takaisinjuoksu vähän hirvittää. Veikko pysyi nyt hyvin lähellä eikä lähtenyt takaisin juostessaan liian pitkälle vaan juoksi vain suoraa päästä päähän edestakaisin muutaman kerran. Sulo joutuu lenkkeilemään valjaissa ihan siihen saakka, kunnes tulee lunta ja pakkasta, se kun ei välttämättä anna ulkona lainkaan kiinni, vaikka muuten kovin kiltti poika onkin. Tutulla polulla, jossa talvella ulkoillaan ihan vapaana, ei Sulo kovin innokkaasti valjaissa kulje, mutta otti sekin sentään muutaman juoksuaskeleen ja suunnitteli puuhun kiipeämistä.

Toisella kertaa otin kamerankin mukaan Toivon, Helgen ja Veikon lenkille. Veikon kanssa tosin kamera oli melko turha, Veikko kun kulki suurimman osan matkaa valjaissa, eikä silloin ole kovin helppo kuvata. Jätinkin Sulon lenkillä kameran ihan kokonaan pois.

Toivo oli edellisellä lenkillä ollut tosi nätisti ja niinpä päästin sen maahan jo aivan polun alussa. Siitä käveltiin rauhallisesti polkua, ja haisteltavaa riitti. Topi kuitenkin säikäytti nyt menomatkalla ihan niin kuin Helge oli säikäyttänyt edellisellä lenkillä kotiin palatessa: se säntäsi ryteikköön ja oli menossa lähes (ihmiselle) läpitunkematonta risukkoa pitkin alas purolle ja ehkä siitäkin eteenpäin. Vauhti oli hurja ja liikkeistä päätellen järkeä ei laisinkaan! Kaikeksi onneksi Toivo vain säntäili edestakaisin sinne tänne ja palasi kuin palasikin lähelle polkua sellaiseen paikkaan, johon pääsin helposti. Nostin Toivon syliin ja kannoin sen polulle, jossa jatkettiin matkaa.

Polun päästä on usein laskeuduttu alas harjulta, jossa junrata ennen kulki. Siitä pääsee pellolle, joka on ollut aina ilmeisesti aivan kesannolla. Viljaa siinä ei kasvateta, eikä heinääkään ole korjattu. Nyt oli kuitenkin meidän onneksi joku käynyt niittämässä heinät niin, että päästiin juoksemaan. Usein jossain vaiheessa kesää näin tapahtuu, vaikka heinää ei niiton jälkeen koskaan korjatakaan, ei ainakaan tähän asti ole korjattu. En tiedä, miksi joutomaalta niitetään heinä ja jätetään maahan kuivumaan ja maatumaan. No, meille sellainen sopii oikein hyvin.

Toivoa jännitti, ja sen piti paljon jutella...

...ja jutella.

Kulki se sentään välillä ihan tyytyväisenkin näköisenä, vaikka tyypilliseen tapaan häntä oli aivan pörhöllään.

Kuitenkin vähän väliä aukesi suu pieneen jutusteluun. Juokseminen on kivaa, mutta nyt pikkuisen jännittää pitkästä aikaa. Spurttien suunta oli aina minua kohti, kun Topi juoksi luokse, ja siitä tilanteesta ei noin vain saadakaan hyvää kuvaa. Toivo on nopea! Kuvat siis vain niistä hetkistä, kun Topi malttaa vähän kävellä.

Veikko pääsi toisena lenkille, ja se juoksi niin kuin aiemminkin viimeisen suoran. Ja takaisin. Ja takaisin. Ja takaisin. Suoraa edestakaisin muutama kerta, niin oli Veikolta suurimmat energiat purettu. Pienessä tosin virtaa riittää niin, että enemmänkin juoksisi, mutta kuten sanottu, en uskalla sitä päästää vapaana missään muualla kuin täällä polun päässä. Juoksujen jälkeen otin Veikon takaisin valjaisiin, ja polun päässä olevan kuusen oksilla haisteltiin mielenkiintoisia tuoksuja.

Veikko on siitä kiva kissa, että se näyttää olevan ihan yhtä tyytyväinen, kulkee se sitten valjaissa tai vapaana. Kunnon pitkiä spurtteja ei valjaissa silti voi tehdä, ja siksi päästin sen hetkeksi irrottelemaan. Veikon kanssa käydään melko usein automatkan päässä metsäpoluilla kävelemässä kunnon lenkkejä, se on meistä aina mukavaa. Veikko kulkee siellä häntä pystyssä jolkotellen, hypähdellen eteenpäin. Vaikka se välillä jotain pysähtyykin haistelemaan, niin sen kanssa voi kulkea ihan kivan lenkin ihminenkin, kun koko ajan edetään hyvää kävelyvauhtia.

Helgen kanssa junaradanpohjanlenkki sujui jokseenkin täydellisesti. Edellisestä kerrasta viisastuneena päätin, etten anna Helgen itse kävellä takaisin vaan kannan sen polun päästä asti. Niin teinkin, mutta ennen kuin lähdettiin takaisin kotia kohti, pääsi Helgekin pellolle, jossa kuljettiin vielä pidempi matka kuin Toivon kanssa hetki sitten. Helge on tällaisessa paikassa aivan parasta lenkkiseuraa! Se jää johonkin haistelemaan vähäksi aikaa ja ottaa sitten pienen juoksupyrähdyksen ja juoksee aina ihan jalkoihin, johon se jää. Näin kuljettiin pitkät pätkät, ja Helge teki aina noin 10–20 metrin pyrähdyksiä. Takaisin päin mennessä Helge välillä juoksi vähän edelläkin, mutta tässä on turvallista kulkea. Junaradanpohjalle noustua tulee aina pysähdys siinä kuusen alla, joten hyvillä mielin kuljettiin. Kuusen alta nostin Helgen syliin ja kannoin sen kotiin. Tyytyväisenä jäi Helge makailemaan.

Ensin piti haistella samoja oksia, joita Veikko hetki sitten.

Ja sitten juostaan!

Ja välillä vain kävellään.

Sulo ei kulkenut polkua pitkälle vaan kääntyi melko alkumatkasta takaisin. Valjaissa ei ole niin hauskaa edetä polkua, jota talvella juostaan vapaana. Sumppi kommentoi raakkuvalla äänellään ja tuntui välillä vähän tyytymättömältä, mutta loppujen lopuksi sekin kyllä nautti pienestä vaihtelusta häkkiulkoiluun. (Tosin Sulon kanssa on käyty myös metsässä valjaslenkillä eli vaihtelua järjestetään Sulollekin. Siellä se kulkee melko hyvin eteenpäin, ei kuitenkaan niin hyvin kuin Veikko.) Sulo otti pienet pyrähdyksetkin vaikka oli valjaissa – ja spurtin päätteeksi nousi puolentoista metrin korkeuteen kapeaan raitaan. Jihuu! Muutaman kävyn perässä Sulo myöskin juoksenteli.

Nyt on luvassa taas kurjaa hellettä, joten tällaiset lenkit toistaiseksi jäävät tekemättä. Loikoillaan häkissä ja toivotaan, että sinne taas eksyy joku kiva otus, kuten päästäinen, jollainen hiljattain sieltä taas löytyi. Myyriä olen sinne koettanut houkutella auringonkukansiemenillä, mutta niitä ei vaan näy.