Onnenkissoja :)

Huippuhieno syyssää jatkuu ja työkiireet ovat hetkeksi helpottaneet, ja sehän tarkoittaa sitä, että kissojen kanssa käydään ahkerasti lenkillä. Muutaman päivän aikana on käyty junaradanpohjalla, ja vihdoin tänään pääsi kamerakin mukaan, kun ulkoiltiin. Vähän täytyy harmitella sitä, että Veikko ei tänä aamuna halunnut juurikaan kävellä, se kun on niin viluinen ja maa oli vielä kuurassa. Veikosta ei tänään tullut yhtään kivaa kuvaa.

Toivo kärsimättömimpänä pääsi lenkille ensimmäisenä, ja silloin aamusella oli vielä kaikkein kylmin. Päästin Toivon junaradanpohjan polulla maahan jo melko alkupäässä ja otin sen pienen riskin, että vauhti kasvaa äkkiä ja Toivo loikkaa pois polulta ryteikköön. Alku näytti hyvältä, vaikka Toivo loikkikin välillä yhteen ja välillä toiseen suuntaan vinossa, häntä pystyssä ja vähän pörhöllään, pikkuisen leijaillen maanpinnan yläpuolella – siis sen näköisenä, että kohta lähtee. Ja niinhän se sitten lähtikin. Topi loikkasi ryteikköön ja kiipesi vaakasuoraan kasvavien kapeiden tuomenrunkojen päälle, mutta mihinkään pitkälle se ei lähtenyt kulkemaan vaan loikkasi pian olkapäälleni, jossa se keikkui matkan takaisin polulle. Loppumatka meni nätisti polkua pitkin.

Junaradanpohjan polun lopussa Toivo otti spurtin tyypilliseen tapaan.

Polun jälkeinen pelto oli vahvasti kuurassa, ja Toivo ei siellä suostunut kulkemaan.

Heinänsyönti on lenkillä aina yhtä tärkeää.

Ihan niin kuin Helgenkin mielestä. Helgen lenkki oli semmoinen kuin se aina on: kuljetaan polulla, loikitaan vähän pellolla, matkustetaan olkapäällä takaisin. Tuttua. Mukavaa.

Syksyllä luonnossa on kyllä ihan parhaat värit.

Sulo ei käynyt junaradanpohjalla vaan lähdin sen kanssa autolla läheiseen metsään, jossa risteilee polkuja. Autosta noustua nähtiin kolme sienestäjää, mutta muuten metsässä ei liikkunut muita, mikä sopi meille paremmin kuin hyvin. Sulolla oli ihan hirmuisen kivaa! Ja kissan ilohan tarttuu ihmiseen niin, että sain nauraa suurimman osan matkasta. Sulo kulki, huuteli, haisteli, koki kiipeillä puihin, juoksi, loikki, ravaili ja taas huuteli, paljolti häntä pystyssä eteni hyvää vauhtia koko lenkin ajan.

Enimmäkseen sain juosta Sulon perässä, kun se aivan innoissaan juoksi.

Pääsin sentään välillä ohi, kun Sulo jäi jotain haistelemaan. Ja hirmuisella kiireellä tulee Sulo takaa ja loikkii ohi. Jippii! Kyllä iloinen kissa on iloinen näky, eikä mikään tunnu tärkeämmältä kuin kissan ilo.

Ja taas näin päin. Tuttu kuvakulma.

Ilo jatkuu ja jatkuu...

Ja välillä malttaa Sumppi ravaillakin, mutta vauhtia riitti koko lenkin ajaksi.

Tänään oli Sulon vuoro käydä paras lenkki. Sen se on ansainnut, se kun ei pitkään aikaan olekaan päässyt näin hyvälle lenkille. Sen kanssa kun on käyty junaradanpohjalla, niin se on sielläkin joutunut kulkemaan valjaissa, mihin se ihan hyvin kyllä tyytyy, mutta onhan se vähän tylsää tähän verrattuna.

Taas meillä on aidosti väsyneitä kissoja, ja lämpimästä takan päältä kuuluu hiljainen tuhina.