Pakkaspäivä

Talven ensimmäinen pakkaspäivä! Lämpömittari näyttää noin kymmentä astetta pakkasta, ja ihan vähän kevyttä uutta pakkaslunta on saatu. Nyt ei paljoa ulkoilla, ettei tule kylmä. Kävin harjaamassa kissanhäkin takana olevan karsitun omenapuunrungon haarat lumesta, että kissat voisivat rungolle kannettuina kiipeillä siinä hetken, poseerata, ja voisin ottaa niistä muutaman kivan kuvan. Melkein yksi kolmasosa onnistui! Vein Sulon ulos ensin. Nostin sen omenapuun rungon juurelle, ja siitä se hyppäsi melkein heti suoraan lumelle.

Nousi Sulo sentään hetkeksi puuhun, niin kuin olin suunnitellut.

Mutta Sulo ei näytä lumesta juuri piittaavan. Ihan sama, onko maassa lunta vai ei, Sumppi kävelee ihan samalla lailla. Tämmöistä kissaa meillä ei ennen ole ollutkaan. Puusta Sulo lähti junaradanpohjan polun suuntaan, missä ollaan käyty lenkillä jo monta kertaa, viimeksi toissapäivänä, ennen kuin tämä uusi lumi tuli. Sulo on hurmaavan kiltti lenkitettävä – ainakin vielä. Kun se rohkaistuu, se saattaa lähteä enemmän tutkailemaan, mutta vielä se hakee ihmisestä turvaa ja haluaa tulla luokse ja olla lähellä, kun on ensin vähän juoksennellut ja loikkinut edestakaisin.

Pieni puro, jonka yli Sulo on aina kulkenut kannettuna, oli nyt mielenkiintoinen tutkittava, kun siihen kerrankin pääsi ihan lähelle. Se oli myös osaksi jäässä, ja solisevaa vettä saattoi mennä katselemaan ja työntämään siihen nenänsä ilman, että tassut kastuivat.

Sulon jälkeen kannoin Toivon samaan omenapuuhun, mutta Toivo ei ollut poseeraustuulella. Se käveli runkoa pitkin vähän matkaa, kääntyi takaisin ja halusi pois muttei uskaltanut hypätä lumelle niin kuin Sulo.

Kannoin Toivon sisälle, ja pysähdyttiin matkan varrella katselemaan yhtä ystävää.

Helgen kanssa ei sekään vähä kuvaaminen onnistunut. Toivon jälkeen otin Helgen kyytiin, ja Helge matkusti olkapäällä puun luo. Kyykistyin rungon juurelle ja yritin kaataa Helgen puun päälle, mutta se ei suostunut menemään siihen ollenkaan. Sen sijaan se hyppäsi maahan lumelle ihan toiseen suuntaan ja käveli varaston alle haistelemaan myyrien ja hiirten tuoksuja. Ei kuvia Helgestä tältä päivältä. Kun Hegulainen oli aikansa tutkaillut jyrsijöiden lempipaikkoja, kaappasin sen olkapäälle ja lähdettiin kuuntelemaan jään ääniä. Kuulosti nimittäin ihan siltä kuin rannassa olisi kävellyt joku – hirvi, peura, supikoira tai kettu. Helge kuunteli tarkkaavaisena ja kiinnostuneena, mutta en laskenut sitä maahan, ettei se olisi lähtenyt rantapusikkoon ja ryteikköön, missä sen perässä olisi ollut vaikea kulkea. Niinpä vain katseltiin ja kuunneltiin. Rannassa ei näkynyt ketään, mutta rapinaa ja rätinää kuului. Jää siellä itsekseen paukkui ja rytisi jäätyessään.

Sulo pääsi toistamiseen kävelylle, sen kanssa kun oli niin kiva käydä, kun se ei välittänyt lumesta mitään. Käytiin junaradanpohjan polulla, ihan vähän matkaa edestakaisin, ja puolessavälissä takaisin otin Sulon syliin ja takin sisään, kun kuitenkin on aika kylmä. Sulo oli kulkenut karvat pörhöllään ja sylissä se vähän tärisi enimmäkseen luultavasti pelkästä innosta, niin kuin usein lämpimälläkin säällä. Takin sisässä oli kuitenkin turvallista ja mukavan lämmintä, villapaidan ja fleecekankaan välissä. Sitä ennen suloinen Sulo loikki polulla ja polun viressäkin ja sai haistella jäniksen ja supikoiran jälkiä ja jätöksiä.

Sulo on niin innokas ulkoilija, että se nykyään aamuisin vaatii kovaan ääneen ulospääsyä, kovempaa ja kauemmin kuin burmapojat. Helgekin joskus huutelee ja esittää vaatimuksiaan, mutta Sulo vaatii kovemmin. Toisaalta Sulo tyytyy kaikkeen helposti. Sen mielestä häkkiulkoilu on ihan yhtä kivaa kuin mikä tahansa ulkoilu, ja sisälle tultua se on aina tyytyväinen ja hiljainen poika. Pienikin ulkoilu riittää sille pitkäksi aikaa.