Seikkailua

Pari päivää sitten Helgen ja Toivon lenkki oli pitkästä aikaa pieni seikkailu. Vaikka oli märkää, pojat kulkivat ulkona mielellään. Helgen kanssa kuljettiin ensin tavalliseen tapaan junaradanpohjan polulla, mutta kun oltiin jo käännytty kotia kohti, Helge päätti lähteä rinnettä alas heinikkoon ja rantaan päin. Mikäs siinä, oli aikaa ja lehdet pudonneet puista, joten kissa ei päässyt katoamaan näkyvistä. Kovin pitkälle Helge ei kulkenut mutta hiukan erilaisen lenkin teki kumminkin. Pellolla oli märkää ja hankala kulkea sen jälkeen, kun peurojen tallaama polku haaroittui, eikä kunnon polkua enää ollut. Siitä nostin Helgen kyytiin ja kannoin sisälle. Harmikseni Helgen kanssa ulos lähtiessä huomasin, että kamerasta puuttui muistikortti. Hegulaisesta ei ole kuvia.

Toivokin halusi kulkea muuallakin kuin vain polkua edestakaisin. Ihan ensin polun alussa oli voimakkaita hajuja, joita Helgekin oli jäänyt haistelemaan. Toivo niitä kohtia tutkaili pitkät tovit, ennen kuin jatkoi matkaansa.

Paikallaan olon jälkeen Toivo otti pienet spurtit ja päätti loikata polulta sivuun, tuttuun ryteikköön polun oikealle puolelle. Rinteessä kasvaa sikin sokin puita, ja osan niistä rungot ovat melkein vaakasuorassa, melko matalalla, ja niille on helppo hypätä ihan kiipeämättä. Sellaisen päälle Toivo hyppäsi mutta joutui pian pulaan. Nyt on ollut tosi märkää, ja puunrunko on hyvin liukas. Toivo huomasi pian, ettei uskalla liikahtaakaan liukkaalla rungolla. Vieressä olisi ollut paksumpi runko, johon olisi tehnyt mieli hypätä, mutta Toivo liukasteli eikä uskaltanut. Runkoa ei voinut kiivetä ylöspäin eikä laskeutua alaspäin. Ei siitä voinut hypätä suoraan maahankaan, putoaminen olisi voinut olla ihan holtiton. Ei auttanut kuin avunhuuto. Tule auttamaaaaaaaaaan!!!! kiljui Topi. Apuaaaaaaaa!!

Kun naurultani ja kuvaamiselta pääsin, rämmin Toivon viereen, ja Toivo kiipesi olkapäälleni turvaan. Siitä jatkettiin yhtä matkaa takaisin ylös ja polulle, jossa Toivo jäi mutustelemaan kuivaa heinää.

Polun päässä olevan kuusen alaoksillekin oli joku jättänyt viestinsä.

Puunrungolla kilmuilu ei riittänyt Toivolle seikkailuksi, vaan Toivo lähti polulta rannan suuntaan samaa peurojen tallaamaa reittiä, jota Helge vähän aikaisemmin kulki. Helge oli kulkenut vain pienen lenkin joutopellolla, mutta Toivo jatkoi matkaansa rannan suuntaan ja loikki pienen puron yli. Se kulki puron vartta pitkin kohtaan, jossa puro sukeltaa junaradanpohjan harjun ali vievään tunneliin, jonne Toivo olisi kovasti halunnut mennä. Mutta vaikka vesi ei ollut siinä syvää, se oli vettä yhtä kaikki, eikä Toivo sinne hypännyt. Hyvä niin! Tunneli on matala, ja olisin joutunut kulkemaan ikävässä kumarassa Toivon perässä, jos puro olisi ollut kuiva.

Veikon lenkki ei ollut samanlainen seikkailu, vaan Veikon kanssa kuljettiin tutun polun päähän ja takaisin. Alun tuoksuja jäi Veikkokin haistelemaan pitkäksi aikaa. Veikolle kyllä melkein seikkailuksikin riittää polun juokseminen edestakaisin, ja kyllä Veikko taas juoksi! Sitä on aina ilo katsoa, kun se tömistelee menemään, tättärätättärätää, salamana yhteen suuntaan, täyskäännös ja takaisin samaa vauhtia. Jippiiii!! Veikolla on valtavasti nuorta energiaa ja virtaa! Olen niin iloinen, että sillä on mahdollisuus tällaiseen liikkumiseen. Vauhtikuvia ei ikävä kyllä taaskaan ole, ei heinikossa ja harmaan syyspäivän hämärässä sellaisia saa.

Veikkokin kyllä pysähtyi välillä katselemaan polun viereltä rinteeseen ja kuunteli alhaalla lorisevaa puroa. Vielä tuonne pitää päästä, kunhan uskaltaa! Ihan hyvä silti, että toistaiseksi pysytään tutulla polulla,

Monessa paikkaa oli tutkailtavaa, luettavaksi jätettyjä viestejä.

Lenkitysjärjestys on aina lähes sama: ensin käy joko Toivo tai Helge, sitten Helge tai Toivo, niiden jälkeen Veikko ja aina viimeisenä Sulo. Sulokin aloitti lenkkinsä haistelemalla pitkään ja hartaasti tätä samaa heinätupsua, jonka vierelle myös kaikki muut kissat sitä ennen olivat pysähtyneet.

Pienen etenemisen jälkeen piti taas pysähtyä tutkailemaan mielenkiintoisia viestejä. Jos kissalle tekee hyvää liikkua ulkona, ottaa muutama kunnon spurtti ja ehkä vähän kiipeillä puuhun, niin tällainen viestien lukeminen, mielenkiintoisten hajujen haistelu on sekin hyväksi. Se on kiinnostavaa ja yllättävänkin väsyttävää aivojumppaa.

Sulon komeutta aina ihailen! Sulo on joka tavalla hieno ja komea ja kaunis, upea kissa, äärimmäisen kauniin värinen! Syksyyn Sulon väritys erityisen hienosti sointuu. Maasto on täynnä kauniita ruskean eri sävyjä, samanlaisia kuin Sulossakin. Luulen, että Sulo kyllä komeutensa tietää.

Sulon kanssa kuljettiin polun päähän ja laskeuduttiin siitä pellolle, johon on jo tallautunut kiva polun alku. Sitä on kuljettu kesästä saakka aina, kun sinne on kissa suostunut tulemaan. Helge pellolle useimmin itsekin hakeutuu ja mielellään siellä loikkii, ja Sulo taas on sellainen mammanpoika, että se yleensä tulee perässä melkein mihin vain, kun ei uskalla jäädä yksin. Tällä kertaa se ei sentään huudellut hädissään vaan tuli oikein mielellään mukaan.

Pellolla pysähdyttiin kuuntelemaan ja katselemaan kahta matalalla lentävää korppia, jotka lensivät yli. Kun olivat menneet ohi, toinen niistä jäi odottelemaan jonkin matkan päähän toista, joka palasi takaisin tekemään kaarroksen siinä ihan meidän yläpuolella. Jokin sitä kai ihmetytti, ja sen piti käydä tarkistamassa, millaisia kulkijoita maassa liikkuu. Sulon katse seurasi korpin lentoa.

Aikaa neljän kissan lenkitykseen kului tällä kertaa kolmisen tuntia, eli jokainen pääsi ulkoilemaan ihan kivan pitkäksi aikaa. Mielenkiintoiset lenkit seikkailuineen, tuoksutteluineen ja korppeineen väsyttivät pojat niin, että sisällä oli taas mukavan hiljaista ja rauhallista pitkän aikaa. Ruoka maistui ja ruoan jälkeen takan päällä lämpimässä uni.